Toinen laulu
Danten vastaväite. Vergiliuksen myötävetoomus. Kolme pyhää naista.
4Ma yksin valmistauduin kestämähän
niin sotaa tien kuin säälin; nyt on muisti
mik’ erhettyne ei, sen kuvaileva.
7Mua Musat auttakaa ja ylväs henki!
Oi, Muisti, joka kirjoitat, min näin ma,
on aika aateluutes ilmoittua!
10Näin aloin: »Runoniekka, oppahani,
mun katso kuntoani, liekö luja,
sa ennen kuin mun johdat yöhön jylhään.
13Sa sanot, että Silviuksen isä,[9]
näyssä ei, vaan vielä täysin aistein
vaelsi valtakuntaan ijäisehen.
16Jos Herra, vastustaja kaiken pahan,
hänt' auttoi, muistain, mitä mahtavata
hänestä johtuis, keitä, kuinka suurta,
19niin myöntää järkeni sen oikeaksi:
isäksi Rooman, Rooman vallan oli
valittu hänet Tulitaivahassa.
22Ne molemmat, mun totta haastaakseni,
pyhäksi paikaks säättiin sille, joka
suurimman Pietarin on jälkeläinen.
25Retkellä tällä, mistä kiität häntä,
hän tuta sai ne seikat, joissa piili
syy hänen voittonsa ja paavinviitan.
28Myös saapui sinne Vas electionis
tukea noutamahan uskoon siihen,
mi juur’ on alku pelastuksen polun.
31Mut ma miks sinne käyn? ja ken sen sallii?
Aineias en, en Paavali lie, heihin
en itse itseäin, ei muutkaan vertaa.
34Siks jos ma tuolle taipaleelle myönnyn,
ma pelkään, että on se taival turha;
sa viisas, enemp’ ymmärrät kuin puhun.»
37Ja niinkuin se, mi tahdo ei, jot’ tahtoi,
ja tuumain uutten vuoksi mieltään muuttaa,
niin että jättää koko alkamisen;
40ma niin tein rantamalla synkeällä,
näät harkiten ma aikomuksen jätin,
johonka ensin olin ollut nopsa.
43»Sanasi oikein tajunnut jos olen»,
minulle vastasi tuon Suuren varjo,
»povessas pelkuruus nyt vallitsevi,
46tuo, joka usein ihmisen niin iskee,
ett’ aikeen jalon jättää hän kuin eläin,
kun silmät oikein eivät nää yön tullen.
49Täst’ että pääsisit sa pelvostasi,
siis kerron, miksi saavuin, minkä kuulin,
kun ensi kerran sua surkuttelin.
52Ma epäröitsevien joukoss’ olin,
mua Nainen kutsui autuas ja kaunis,
niin että pyysin häntä kestämähän.
55Kuin silmät sen ei aamutähti loista,
solisi sorja, enkel-kirkas kieli
näin mulle suloisesti, hiljaa haastain:
58’Oi sielu seijas sa mantovalainen,
min maine vielä maailmassa soipi
ja soipa on maailmanloppuun saakka,
61mun ystäväni, vaan ei onnen, harhaa
nyt astuessaan vuorta autiota,
niin ett’ on pelko hänet käännyttänyt;
64ja pelkään, että niin on erheen vanki,
mikäli kuullut olen taivahassa,
ett’ apuun lähtenyt lien liian myöhään.
67Nyt mene, käytä sanaas ynnä muuta,
mi olla saattaa pelastukseksensa,
hänt’ auta niin, ma että lohduttaudun.
73Kun eessä Herrani taas seison, hälle
nimeäs usein mainin ylistäen.’
Hän vaikeni, ja sitten aloin minä:
76’O nainen siveä, min kautta yksin
inehmon heimo kohoo kaiken yli
tarhoissa taivaan pieni-piirisimmän.
79Niin mua miellyttää sun määräykses,
ett’ tehty jos jo ois, ois myöhää mulle;
enempi ei sun tarvis haastaa. Mutta
82syy mulle virka, minkä vuoks et säiky
sa alas tulla tähän keskuksehen
paikasta, jonka laajuuteen jo halaat?’84. Paratiisin aavoilta. H.W.L.
85’Kun tiedustaa noin tarkoin tahdot tuota’,
hän lausui, ’kerron lyhyesti sulle,
ma miks en pelkää alas tulla tänne.
88Ne seikat yksin ovat peljättävät,
joill’ onpi valta vahingoittaa toista;
muut seikat eivät, niit’ ei säikkymistä.
91Jumala tehnyt, hälle kiitos, minut
niin on, mua ettei koske kurjuutenne,
ei yllä minuun tuli tuskan tämän.
94Taivaassa Neitsyt sulo on, mi säälii
niin retkes vaivaa, johon käsken sua,
hän että lientää kovaa tuomiota.
97Lucian puolehen hän kääntyi, pyysi:
’Nyt uskollises tarvitseepi sua,
ma hänet suljen sinun suosioosi.’
100Lucia, vihollinen kaiken julman,
nous, saapui paikkaan, missä istuin minä
yhdessä Rakelin, tuon vanhan, kanssa.
103Hän näin: ’Beatrice, tosi kiitos Luojan,
miks auta häntä et, mi niin sua lempi,
hän että jätti rahvaan raa’at laumat.
106Sa etkö kuule vaikerrusta kurjan?
Nää etkö, kuin hän kera kuolon sotii
joella, jost’ ei kehumista meren?’108. Joki on syntisen elämän virta, jolle merikään ei vedä vertoja turmiollisuudessaa. O.E.W.
109Niin nopsa kukaan vuoks ei hyödyn maisen
tai vuoksi vaurion, mi häntä uhkaa,
kuin minä, kuultuani moiset sanat.
112Sijaltain autuaalta tänne astuin,
puheesi voimaan luottaen, mi sulle
ja kuulijoillesi on kunniaksi.’
115Noin mulle haasteli Beatrice, nosti
silmänsä kirkkahat ja kyyneltyvät;
se entistäin mun teki nopsemmaksi.
118Ja tulin luoksesi, niinkuin hän tahtoi,
pedolta pelastin sun tuolta, joka
ties sulki kaunihille kukkulalle.
121Siis mikä nyt? Miks, miksi viivyttelet?
Niin suuri miks on mieles arkuus? Miksi
ei sulia uljuutta, ei rohkeutta,
124kun kolme Naista armon-autuasta
sinua huoltaa kartanoissa Taivaan
ja puheeni niin paljon hyvää lupaa.»
127Kuin kukat, sulkeuneet ja kumartuneet
yökylmän alla, paistaessa päivän
taas kaikki aukee, kohoo korressansa
130niin kävi kuntoni nyt uupunehen,
ja sydämeeni uljuus moinen syöksyi,
ma että aloin vapahalla miellä:
133»Ah, armiasta, joka auttoi mua,
ja sinä, ystävä, mi kuulit heti
totuutta sanain sulle lausuttujen!
136Mun sydämessäin halun moisen matkaan
sa olet puheellasi synnyttänyt,
ma että ensi aikeeseeni palaan.
139Siis yks nyt olkoon tahto kumpaisenkin,
sa saattaja, sa Mestari, sa herra!»
Näin lausuin. Läksi hän; ja astumahan
142tiet’ aloin vaikeaa ja vaarallista.