Kolmas laulu
1Ma johdan kaupunkihin kärsimyksen,
ma johdan tuskaan iankaikkisehen,
ma johdan kadotetun kansan joukkoon.
4Oikeutta tahtoi ylväs Tekijäni:
loi minut jumalainen Kaikkivalta
ja suurin Viisaus ja ensi Rakkaus.
7Mua ennen luotua ei ollut mitään,
ijäistä vain, myös itse kestän iki:
ken tästä käy, saa kaiken toivon heittää.
10Nää sanat, synkin värein kirjoitetut,
näin päällä portin erään. Mestarille
ma lausuin: »Ankara on aatos niiden.»
13Hän mulle kokeneemman lailla haastoi:
»Epäily kaikki pitää tässä jättää
ja kuollut olkoon kaikki mielen pienuus.
16Tää on se paikka, josta sulle puhuin,
Nyt saat sä nähdä surevaiset kansat,
jotk’ ymmärryksen lahjan hukkasivat.»
19Käteeni tarttui hän ja muoto tyynnä,
niin mua rohkaisten, hän johti minut
salaisten ongelmien sisäpuolle.
22Soi siellä huokaus ja huuto, parku
yön halki tähdettömän, tuska moinen,
niin että ensin puhkesin ma itkuun.
25Sekoitus kielten, kirot kauhistavat,
sävelet vaivan, äänenpainot vihan,
käheät, kirkuvat, ja kättenvääntö
28sai aikaan pauhun, joka aina kiertää
tään ilman ajattoman kautta, niinkuin
käsissä rajumyrskyn hiekkapyörre.
31Ja minä, päässä side kauhun, huusin:
»Oi Mestari, mik’ ääni tuo? ja keitä
nuo, jotk’ on niinkuin suuren tuskan orjat?»
34Hän mulle: »Tää on tila kurja niiden
kuolleiden onnetonten, jotka eivät
ansainneet moitett’ eikä kiitostakaan.
37Heill’ osa enkeleitten on, jotk’ eivät
kapinass’ olleet, eivät uskolliset,
vaan itseksensä, irti Jumalasta.
40Ei vastaan ota heitä taivas, ettei
vähenis kauneutensa, ei Inferno,
ett’eivät syntiset sais kunniata.»
43Ma hälle: »Mestari, mik’ on se vaiva,
mi heidät saa näin suureen vaikerrukseen?»
Hän vastasi: »Sen lyhyesti kerron.
46Ei heillä kuolon toivoa; ja elo»
sokea tää niin halpa heist’ on, että»
muu kaikk’ on heille kadehdittavata.
49Maailma heidän mainettaan ei muista,
käy ohi heidän Oikeus ja Sääli:
he jääkööt. Katsele ja astu eespäin!»
52Ma katsoin, näin ma lipun liehu-helman
rataansa rientävän niin pikaa, että
olevan näytti lepo outo sille,
55ja jäljessä sen ihmislauma vieri
niin laaja, ett’en luullut oisi koskaan
manalan maille mennehen niin monta.
58Kun tuntenut ma olin joitakuita,
taas katsoin sekä näin sen miehen varjon,
min heikkous vei luopumukseen suureen.
61Heti ma ymmärsin ja varma olin,
tää että oli piiri pelkurien,
joit’ inhoo Luoja ynnä yönkin vallat.
64Nuo raukat, jotka eläneet ei koskaan,
olivat alasti, ja paljon heitä
siell’ ampiaiset sekä paarmat pisti.
67Nää heidän kasvoistansa verta veti,
sen kyynel-sekaisena iljettävät
kokosi madot heidän jaloistansa.
70Etemmä katsoin, näin ma kansanjoukon
veen vankan vieremällä. Virkoin siksi:
»Oi, Mestari, mun salli tietää, keitä
73nuo ovat, mistä syystä tahtonevat
niin pian kuin suinkin päästä poikki virran,
mikäli tässä hämärässä näkee.»
76Hän mulle: »Saat sa salat ilmi kohta,
kun omat askeleemme seisahtuvat
tuon murheellisen Akeronin rantaan.»
79Häpesin silloin, alas painoin silmät,
peläten vaivaavani puhein turhin;
näin mykkinä me tultiin virran luokse.
85Näe ette enää taivaankantta koskaan:
ma teidät saatan virran tuollepuolen
ikuiseen pimeään ja kuumaan, kylmään.
88Ja sinä siellä, ihminen, mi elät,
pois riennä täältä, tää on ranta kuolon!»
Mut kun hän näki, etten poistunutkaan,
91hän virkkoi: »Toinen valkama, tie toinen
sun viep’ on virran yli; keveämpi
sua sinne kantamahan pursi sopii.»
94Näin hälle opas: »Älä suutu, Karon,
tää tahto siell’ on, jossa voidaan kaikki,
mit’ tahdotaan. Ja muuta ällös kysy!»
97Tyytyivät silloin posket haiveniset
suon sinitumman laineen lautturilta,
min silmäin ympäri yön liekit paloi.
100Mut sielut nämä, uupuneet ja paljaat,
värinsä vaihtain, hampain kalisevin
nuo sanat julmat kuulivat. He kiros
103Luojaansa, kiros äitiä ja isää
ja ihmisheimoa ja paikkaa, aikaa
ja siementä ja syytä syntymänsä.
106Kaikk’ yhdessä he, ääneen itkein, sitten
rannalle saivat kamalalle, joka
jokaista vartoo, ken ei pelkää Herraa.
112Kuin syksyn lehdet, toinen toisen jälkeen,
putoovat puusta, kunnes oksa yksin
alasti katsoo maahan, jätteisiinsä,
115niin Adamin myös siemen kehno: syösten
rannalta yksitellen, seurasivat,
kuin linnut kutsujaa, he Karonia.
118Noin kulkevat he yli aallon tumman,
ja ennen kuin on rantaan toiseen päästy,
toisella uusi odottaa jo parvi.
121»Mun poikani», soi ääni Mestarini
nyt hellä, »näinpä joka maasta saapuu
ne, jotka kuolee alla Herran vihan;
124ne valmiit lähtöön ovat virran poikki,
niin ajaa oikeus jumalainen heitä,
ett’ innoks heiltä itse pelko kääntyy.
127Ei hyvä sielu koskaan kulje tästä;
ja siks jos äreä on Karon sulle,
voit tietää, mitä merkitsee se puhe.»
130Sai sanoneeksi sen, kun seutu synkkä
niin kovaan järkähti, sen muisto että
mun vielä jähmettävi tuskan hikeen.
133Maa kyyneleinen myrskynpuuskan purki
ja povestansa punaliekin lietsoi,
mi tajuttomaks minut tyrmistytti.
136Ja kaaduin niinkuin nukkuvainen kaatuu.