Helvetti. Ensimmäinen laulu
Synkkä metsämaa. Herran vuori. Pantteri, leijona ja susi. Vergilius.
1Elomme vaelluksen keskitiessä
ma harhaelin synkkää metsämaata
polulta oikealta poikenneena
4Ah, raskasta on sanoa kuink’ oli
tuo salo kolkko, autio ja sankka!
Sit’ aatellessa vielä muisti säikkyy.
7Ei kaameampi itse kalma liene;
mut koska hyvää myös ma löysin sieltä,
kuvata muutkin tahdon tapaamani.
10En tiedä, kuinka tuonne tullut olin;
niin horroksissa ollut lien ma silloin,
kun jätin, koito, tien ma todellisen.
13Mut päästyäni juureen kummun, missä
tuo laakso loppui, jonka kauhistukset
sydämen multa oli lävistäneet,
16ma ylös katsoin: vuoren huippu hohti
säteissä tuon jo tähden, kaikki joka
jokaista tietä ohjaa oikeahan.
19Tyventyi silloin hiukan pelko multa,
mi pauhas sydämeni järvell’ äsken,
kun vietin kauhun yötä kaameata.
22Mut niinkuin se, mi vielä huohottaen
mereltä päässyt juur' on rantamalle
ja katsoo taapäin vettä vaarallista;
25niin sielunikin, hädissänsä vielä,
taa kääntyi katsomahan paikkaa, joka
ei salli elää kenenkään. Kun olin
28ruumistain väsynyttä virkistänyt,
taas nousin vuoren jylhän jyrkännettä
alemman aina lujaan lyöden jalan.
34Ei väistynyt se eestä silmieni;
ja siihen määrään esti tieni, että
jo monta kertaa taaksepäin ma käännyin.
37Ol’ aika aamun varhaisen. Nous Päivä
taivaalle kaikkein niiden tähtein kanssa,
jotk’ oli seurassaan, kun ensi kerran
40loi Taivaan Rakkaus kiertoansa käymään
nää kauniit kappaleet. Siks syyn jo luulla
pedosta hyvää kaunis-karvaisesta
43soi aika armas vuorokauden, vuoden.
Mut silti ollut taas en säikkymättä,
kun näön uuden, jalopeuran, näin ma;
46tuo ilmestyi ja tuli vastahani
päin pystyin, nälästä niin raivokkaana,
tuost’ että ilma tuntui vapisevan.
49Ja suden näin, mi laihuudessaan näytti49. Susi (ital. lupa) on naarassusi.
himojen kaikellaisten täyttämältä;
se monen elämän jo katkeroitti.
52Tuo niin mun toperrutti kammollansa,
näkönsä jota mulle huokui, että
kadotin toivon päästä kukkulalle.
55Ja kuin on voiton kilpa jollakulla
ja saapuu aika häviönkin hälle,
min mieli murtuu, sydän itkee silloin,
58niin mulle peto rauhaton tuo teki,
mi käyden vastahani verkallensa
mun tunki sinne, kuss’ on Päivä vaiti.
60. Dante oli ghibelliini ja siksi maanpaossa Firenzestä; pois auringosta ajettu.
61Alemma noin kun aina vierin, sattui
silmiini miesi, jolta vaitiolo
jo pitkä näytti kielen kangistaneen
64Tuon koska erämaassa autiossa
ma näin, »Mua sääli», hälle huusin, »kuka
lienetkin, ihminen tai varjo vainen!»
67Hän vastas: »Olin ihminen, en ole,
mun oli taatto, maammo Mantovasta,
isäini luita maa Lombardian painaa.
70Sub Julio ma synnyin, vaikka myöhään,
näin hyvän Augustuksen aikaan Rooman
jumalten vääräin vielä vallitessa
73Mies runon olin, lauloin hurskahasta
Ankiseen pojasta, mi jätti Troian,
kun Ilion ylväs hiiltyi raunioina.
76Mut sa miks palaat kovan onnen paikkaan?
Miks et sa nouse vuorta valoisata,
mi alku on ja aihe kaiken ilon?»
79»Vergilius olet siis, tuo lähde, josta
jokena vierii sanantaito kirkas!»
hänelle virkoin otsa ujostuen.
82»Sa valkeus, ylpeys runon valtiaiden,
lue hyväksein nyt pitkä into, rakkaus,
joll’ olen teostasi tutkistellut.
85Mun mestarini oot, mun tekijäni:
sinulta yksin oppinut ma olen
sen tyylin kauniin, jok’ on kunniani.
87. Dante tiedosti jo maineen, jonka Vita nuova oli hälle tuonut. H.W.L.
88Näe peto, jonka tähden käännyin; auta
sen ohi mua, viisas kuulu! Multa
se vapisuttaa poven ynnä ponnen.»
91»Sun paras ottaa onkin suunta toinen»,
hän vastas, nähdessään mun kyynelöivän,
»jos päästä aiot erämaasta tästä
94Näät juuri peto tuo, min vuoksi huudat,
ei laske ketään tielle oikealle,
vaan estää jokaista, sikskuin hän sortuu.
97Sen luonto on niin pahansuopa, häijy,
ett’ei sen täyty himo herja koskaan,
vaan syötyään se kaht’ on nälkäisempi.
100Se moneen eläimeen on sekaantunut,
on sekaantuva vielä moneen, kunnes
tulevi jalo Koira turmaks sille.
103Tää kultaa, maista mammonaa ei etsi,
vaan viisautta, rakkautta hyvää;
välillä siinnyt on hän Feltron kahden.
106Italia-raukan on hän vapauttava,
maan, jonka vuoks Camilla impi kuoli,
sai surman Euryalos, Turnus, Nisus.
109Ajava kaupungista kaupunkihin
hän sutta tuota on Infernoon saakka,
mist’ ensi kateus sen irti päästi.
112Siks katson ynnä uskon parhaaksesi,
mua että seuraat; oppaas olla tahdon
ja johtaa sinut paikkaan ikuisehen,
115ja jossa kuulet epätoivon huudot,
näät henkein muinaisien kärsimykset,
todistavaiset toista kuolemata.
118Näet nekin, jotka tyytyväiset ovat
tulessa, koska heill’ on toivo päästä
ees kerran asuntoihin autuaitten.
121Mut noihin jos sa nousta tahdot sitten,
mua arvokkaampi sinut sielu kohtaa,122. Beatrice, Danten opas Paratiisissa.
min huomaan jätän sun, kun itse eroon.
124Näät Keisari, tuon korkeuden Herra,
ei salli, koska kapinalla koetin,
lakinsa väistää, mun sua sinne johtaa.
127On hänen kaupunkinsa kaikkialla
ja kaikkialla vallitsee hän; suuri
ah, autuus, tulla valituksi sinne!»
130Ma hälle: »Kautta Jumalan sen, jota
et tuntenut, sua Runoniekka, pyydän,
pahaa ja pahempaa mun välttääkseni,
133mun että johdat paikkaan, josta puhuit,
ja näytät mulle pyhän Pietron portin
ja kurjat, joiden kärsinnästä kerrot.»
