Neljäs laulu
1Syvästä unesta, mi päätäin painoi,
mun nosti jyrähdys, ma pystyyn lensin
kuin mies, mi väkivaltaisesti herää.
4Taas auki levänneen loin silmäluomen
kohosin, katsoin ympärille, että
tulisin tietoon olopaikastani.
7Ja totta, seisoin kuilun jyrkänteellä,
äyräällä tuskanlaakson tuon, mi toistaa
jylisten valitusta ääretöntä.
10Niin syvä, synkkä, sumuinen ol’ alho,
ett’ erottaa en mitään voinut sieltä,
sen pohjaan vaikka painoin katseheni.
13»Käykäämme sokeaan yön valtakuntaan»,
näin lausui Mestari, nyt kuolon-kalvas,
»ma eellä astun, sinä seuraat mua.»
16Ma hälle, nähdessäni kalpeutensa:
»Kuin voin ma seurata, jos sun on kammo,
sa ainoa, mi estät epäilyni?»
19Hän mulle: »Vaiva niiden, jotka tuolla
alhaalla ovat, kuvaa kasvoilleni
tään säälin, jonka pelvoksi sa luulet.
22Tie meill’ on pitkä, siksi joutukaamme!»
Näin haastoi hän ja minut johti piiriin
näin ensimmäiseen, joka kuilun kiertää.
25Niin paljon kuin voi kuulemalta päättää,
valitus siellä ei, vain huokaukset
ijäti ilmaa vapisutti; johtui
28surusta se, miss’ ollut viel’ ei vaivaa,
min tunsi monet suuret laumat siellä,
nuo lasten, naisten sekä miesten sarjat.
31Taas haastoi hyvä Mestari: »Et kysy,
keit’ ovat henget, jotka täällä näet?
Siis tiedä, ennen kuin sa eespäin astut,
34nää ettei tehneet syntiä, mut riitä
ei hyvättyönsä, koska kaste heiltä,
sun uskos pyhä tie ja portti, puuttuu.
37Ne jotka ennen Ristin aikaa eli,
osanneet palvella ei oikein Herraa;
ja minä itse olen niistä yksi.
40Tuon puutteen tähden, emme syystä muusta,
olemme tuomitut, mut ainoastaan
toivotta ikävöimään ijäisesti.»
43Kun kuulin tuon, mun mieltäin tuska kiersi,
näät monta tunsin miestä arvokasta,
jotk’ empi partailla tään esipihan.
46»Oi sano, Mestarini, herra, sano»,
ma virkoin, koska varmaks uskon tahdoin,
mi voittaa voisi kaikki erhetykset;
49»täält’ eikö koskaan, omast’ ansiostaan
tai muiden, tullut autuaaksi kukaan?»
Sanaini salamielen ymmärtäen
52hän mulle: »Tulokas tääll’ uusi olin,
kun saapuvaksi tänne valtaherran
näin voiton seppeleillä seppelöidyn.
55Hän täältä kantoi esitaaton varjon
ja poikans’ Abelin ja Noah’n sekä
Moseksen, laille laatimalleen alttiin;
58kuningas David, Abram, patriarkka,
ja Israel kanss’ isän ynnä poikain
ja Rakel, palvelunsa pitkän palkka,
61ja monta muuta, pelastuivat silloin.
Sit’ ennen, tiedä, ihmishenki ykskään
ei ole täältä tullut autuaaksi.»
64Näin hänen haastaessa emme hiljaa
me seisoneet, vaan vaelsimme metsää,
tarkoitan metsää monen vaisun vainaan.
67Uneni jälkeen pitkä viel' ei taival
meilt’ ollut jäänyt taa, kun näin ma tulen
mi valkas pimeyden puolipiirin.
70Olimme siitä vielä matkan päässä,
mut siksi liki, että saattoi nähdä
siin’ asuvaksi kansaa arvollista.
73»Oi sinä, tieteen, taiteen kaiken tähti,
keit' ovat nää, niin kunnioitut, että
he täten muista täällä erotetaan?»
76Hän mulle: »Maine, joka maailmassa
soi heistä vielä, hankkinut on heille
tään armon taivahaisen ynnä avun.»
79Samassa kuulin äänen kaikuvaksi:
»Suur’ Runoniekka, sulle kunniata!
taas varjos palajaa, mi poissa oli.»
82Kun vaiennut ol’ ääni, neljän näin ma
vastaamme varjon ylvään kiirehtävän,
ei riemu eikä murhe muodossansa.
85Näin alkoi haastaa hyvä Mestarini:
»Näetkö miehen, miekka kädessänsä,
mi muiden eellä kuninkaana kulkee:
88hän on Homeros, laajin laulajoista,
tuo toinen on Horatius, pilkkakirves,
Ovidius kolmas, neljäs on Lucanus.
91Kun heille kaikille se nimi sopii,
min äsken meille ääni huusi, mua
he kunnioittavat, ja se on oikein.»
97Kun yhdess’ oli haastelleet he hiukan,
niin mua päin he kääntyi tervehtien;
hymyili sille hyvä Mestarini.
100Tekivät kunnian he suuremmankin
minulle, ottivat mun joukkohonsa,
niin että kuudes olin kuulun seuran.
103Päin käytiin valon heijastusta, haastain
sanoja, joista vaieta on kaunis,
kuin oli kaunis niitä kuulla siellä.
106Tulimme linnan jalon liepehelle,
min seitsenkerroin muuri ylhä saarsi
ja puolsi joka puolin virta soma.
109Kävimme poikki sen kuin maata vahvaa,
avautui seitsenportit, ja nuo viisaat
mun veivät vihannalle nurmen nuoren.
112Totiset näin ma täällä miehet, katseet
vakaiset, kasvot arvo-valtahiset;
he harvoin haastoivat, mut äänin lempein.
115Siirryimme laitaan nurmen nuoren, siinä
ol’ avoin, korkea ja kirkas kumpu,
min päältä nähdä heidät kaikki saattoi.
118Edessä aivan, kedoll’ armahalla,
minulle näytettiin ne suuret sielut,
joit’ iloni on olla nähnyt kerran.
121Ma näin Elektran, kera saaton suuren,
ma tunsin Hektorin ja Aineiaankin,
ja Caesar kotkasilmän aseissansa.
124Ma näin Camillan, näin Pentesileian,
ja kuningas Latinuksen, mi istui
Lavinian, tyttärensä, kanssa; oli
127Tarquiniusten turma, Brutus, siellä,
Lucretia, Julia, Martia ja Cornelia
ja Saladin, ja tämä yksin astui.
130Kun silmäni taas hiukan nostin, näin ma
viisasten mestarin, mi filosofein
kehässä istui ystävällisessä;
133imehti häntä, kunnioitti kaikki.
Näin siellä myös ma Sokrateen ja Platon,
lähimmät hänen, myös Demokriton, mi
136maailman luoduks luuli sattumalta,
Anaxagoraan, Diogeneen ja Taleen,
Empedokleen ja Herakleiton, Zenon;
139ja Dioscorideen, joka luonnon lajit
kokosi ilmi, Orpheun, Tulliuksen,
Linuksen, Senecankin siveellisen,
142Euklideen, geometrin, Ptolemaion,
Hippokrateen, Galenon, Avicennan
ja selittäjän suuren, Averroeen.
145En kaikkia voi luetella tarkkaan,
kun niin mua ajaa aine pitkä, että
jää usein multa sanaa vaille tapaus.
148Kuusmiehinen nyt seura kahdeks eroo:
vie toista tietä viisas johtajani
levosta pois mun ilmaan vapisevaan;
151ja sinne saavun, miss’ ei valkeutta.