Kymmenes laulu
1Kaupungin muurin ynnä tuskain tuimain
välitse tietä kapeaa nyt eespäin
käy Mestari, ja minä jäljissänsä.
4»Sa korkein viisaus, mi mieles mukaan
pimeyden piirein kautta johdat mua,
mun täytä toivoni ja vastaa mulle!
7Noit’ ihmisiä voiko nähdä, jotka
viruvat haudoissaan? Näät kannet kaikki
on auki eikä ketään vartiata.»
10Hän mulle: »Kaikki suljetaan, kun tänne
laaksosta Josafatin[39] palajavat
he ruumiinensa, sinne jättämineen.
13Taholla tällä Epikurus lepää
ja hänen oppilaansa, jotka uskoi,
ett’ elo sielun päättyy ruumiin kera.
16Mut kysymys, min mulle teit sa, tuolla
sisällä saap’ on varman vastauksen,
myös toivos salainen, sa jost’ et puhu.»
19Ma hälle: »Hyvä Oppaani, en peitä
sinulta mieltäin, vaikk’ en liioin haasta;
mun siihen totuttanut oot jo ammoin.»
22»Toskanan mies, mi sanoin kaunein kautta
tään tulikaupungin käyt elävänä,
sua pyydän tähän hetken seisahtumaan.
25Sun kieles ilmoittaa sun syntyneeksi
jalossa tuossa isänmaassa, jolle
lien ollut ehkä liian rasittava.»
28Eräästä hauta-arkusta tuo ääni
äkisti soi, ma siitä säikähtyen
lähenin hiukan Saattajaani. Lausui
31hän mulle: »Käänny! Mitä teet sa? Siinä
on Farinata,[40] pystyyn noussut on hän,
voit hänet nähdä aina uumaa myöten.»
34Katseeni häneen kiintynyt jo oli,
kohosi rinta tuon ja otsa ylväs
kuin ois hän halveksinut helvettiä.
37Ja Oppaan kädet uljaat viipymättä
mun hänen luokseen hautain kesken johti,
ja näin hän virkkoi: »Sanas selvät olkoot!»
40Kun tullut olin haudan tuon ma ääreen,
mua hetken katsoi ja kuin suuttuneena
hän kysyi: »Virka esivanhempasi!»
43Ma, joka kärkäs olin tottelemaan,
salannut tuota en, vaan kaikki sanoin;
hän hiukan nosti kulmakarvojansa
46ja lausui: »Vastustajat hurjat oli
he mulle, heimollein ja ystävillein,
kahdesti siksi karkoitin ma heidät.»
49»Molemmin kerroin», vastasin, »he palas
paostaan, hajaltansa, vaan tuo taito
väelles omalle jäi oudonlaiseks.»
52Viereisen haudan kannen alta haamu[41]
nyt nousi, näkyi leukaan saakka; luulen,
hän että polvin oli ponnistaunut.
55Mua katsein kiersi hän kuin kerallani
ois toisen nähdä tahtonut. Mut turhaks
sen toivon huomaten, hän itki, virkkoi:
58»Jos tähän synkkään vankilaan sa saavut
vuoks sielun ylevyyden, lausu, missä
on poikani? Miks ei sun seurassasi?»
61Ma hälle: »Tule itsestäin en tänne,
hän saattajani on, mi tuolla vartoo,
lie Guidos hänt’ ei kyllin arvostanut.»
64Nimensä arvannut jo sanoistansa
ja tuskiensa laadusta ma olin,
siks täyden niin voin vastauksen antaa.
67Äkisti kohoten hän huusi: »Kuinka?
Sanoitko: arvostanut? Eikö enää
hän elä? Nää ei päivän valkeutta?»
70Kun vastausta hiukan viivyttävän
hän huomas mun, taas takaisin hän putos
päistikkaa, eikä enää ilmestynyt.
73Mut toinen, ylväs tuo, min vuoksi jäänyt
ma olin, muuttanut ei muotoansa,
ei kylkeään hän kääntänyt, ei kaulaa.
76»Ja jos», hän jatkain puhettamme lausui,
»tuo taito meille oudoks jäi, niin mua
enempi se kuin tämä vuode vaivaa.
79Mut viittäkymmentä[42] ei kertaa kasvot
säteile sen, mi tääll’ on valtiatar,
kun tuta saat tuon taidon painavuuden.
82ja suloiseen jos maailmaan sa palaat,
niin virka, miks tuo kansa on niin kova
kun heimolleni[43] joka säädöksessään?»
85Ma hälle: »Teurastus ja taisto suuri,[44]
mi aallot Arbian sai punertumaan,
lakien noiden laadintaan on syynä.»
88Pudisti päätään, huokas hän ja lausui:
»En tuossa yksin ollut, enkä varmaan
myös syyttä noussut oisi muiden kera.
91Mut siinä yksin olin, missä kaikki
Firenzen tahtoivat maan päältä poistaa,
sit’ yksin puolustin[45] ma pystypäisnä.»
94»Nimessä siemenenne rauhan», silloin
ma pyysin, »purkakaa tuo solmu, joka
sitovi järkeni. Jos oikein huomaan,
97te näätte ennakolta, mitä tuopa
on helmassansa tulevainen aika,
mut ette nykyisyyden kohtaloita.»
100Hän mulle: »Lailla heikkosilmäisien
etäiset erotamme seikat, sallii
sen valon meille vielä Tuomar’ ylin.
103Mut kun he lähestyvät, tapahtuvat,
älymme turha on, ja tiedä emme,
jos muut ei kerro, maailmasta mitään.
106Tajunnet tuosta, että kuollut aivan
oleva tietomme on siitä saakka
kuin suljetahan vastaisuuden portti.»
109Ma silloin lausuin syyni syyttämänä:
»Siis hälle kertokaa, mi vaipui alas,
poikansa että eläviss’ on vielä.
112Ja vastaukseni jos hälle viipyi,
se tapahtui, tuo hälle selittäkää,
kun mietin harhaa, min nyt haihdutitte.»
115Mua takaisin jo kutsui Mestarini,
siks kiihkeämmin pyysin vainajata
minulle virkkamaan, ken kanssaan oli.
118Hän lausui: »Enemmän kuin tuhat täällä
viruvi kanssasi, myös Fredrik toinen[46]
ja Kardinaali, puhumatta muista.»
121Hän hautaan vaipui. Mietiskellen tuota
puhetta, soipaa vihamieliseltä,
päin muinais-ajan laulajaa ma kuljin.
124Hän lähti liikkeelle ja käydessämme
hän lausui: »Miks niin olet mietteissäsi?»
Tunnustin hälle sen. Tuo viisas mua
127näin varoitteli: »Mielees kaikki paina,
mit’ itsellesi vastaista liet kuullut,
ja ota vaari nyt!»—hän sormen nosti—
130»naissilmän[47] kaikki-näkeväisen, kauniin
tuon sulosätehessä koska seisot,
elosi kulun kuuleva oot hältä.»
133Hän vasempaan nyt askeleemme johti;
jätimme muurin, kohti keskipaikkaa
tään piirin käyden, tietä laaksoon viepää,
136min katku inhoa jo kaukaa nosti.