Yhdeksäs laulu

1Kun palas Oppahani, poisti pian
kalpeuden, hälle oudon, kasvoiltansa
mun kalpeuteni, pelon nostattama.

4Jäi siihen hän kuin miesi kuunteleva,
näät katseensa ei kauas kantaa voinut
vuoks ilman pimeän ja sumun sankan.

7»Kuitenkin meille tässä voitto kuuluu»,
hän alkoi, »jos ei… Avun moinen lupas…
Oh, kuinka varron, että toinen tulee!»

10Hyvinkin huomasin, hän kuinka peitti
sanainsa alun sitten lausumillaan,
jotk’ ensimmäisistä niin erosivat.

13Mun pelkoni ei tuosta pienentynyt,
näät katkosanoistansa etsin ehkä
pahemman ajatuksen kuin niiss’ oli.

16»Tään murheen laakson pohjaan tokko tullee
ens ympyrästä kukaan, jonka ainoo
on rangaistus vain kadotettu toivo?»

19Näin kysyin ma. Hän vastas: »Harvoin sattuu,
ett’ astuu meistä joku tietä tätä,
jot’ taivallan ma nyt. On totta, kerran

22ett’ olin täällä alhaalla, sen tein ma
hirmuisen Eriktonen manaamana,
mi heidän ruumiisiinsa henget loihti.

25Juur’ olin jättänyt ma lihan hahmon,
kun hän mun käski noiden muurein taakse
piiristä Judaan tuomaan varjon erään.

28Se paikka alin on ja pimein, myöskin
etäisin taivaasta, mi kaikki kaitsee.
Tien hyvin tunnen. Siksi rauhoittuos!

31Tää suo, mi lemun levittää niin pahan,
tuon kaiken saartaa tuskan linnan, jonne
hyvällä emme päästä voine koskaan.»

34Myös muuta haastoi hän, jot’en ma muista,
kun tornin korkean tuon tulihuippu
mult’ otti kaiken huomion ja katseen.

37Sielt’ äkkiä nous kolme raivotarta,
veristä kolme kuilun neittä, joilla
jäsenet naisen oli ynnä hahmo.

40Ja vöinä heillä oli hydrat vihreet,
kutreina kyyt ja käärmeet, jotka kiersi
kamalin kaartein heidän kulmaluitaan.

43Mut hän, mi hyvin tunsi palkkapiiat
nuo ikivaivan vallattaren, virkkoi:
»Kas, siinä on Erinnyet julmat, katso!

46Tuo tuolla vasemmalla on Megaira,
ken itkee oikealla, on Alekto,
Tisiphone on keskimmäinen heistä.»

49Repivät kynsin rintojaan he, löivät
ruumistaan kämmenillä huudoin hurjin;
peläten painauduin ma Mestariini.

52»Medusa tänne, mies tuo kivettyköön!»
he kaikki huusi alas katsoin, »lievän
sai koston kerran ryntäys Teseuksen».

55»Sa käänny taapäin, silmäs peitä, sillä
jos Gorgo näyttäytyy ja jos sen näet,
on mahdoton sun paluumatkas silloin!»

58Näin lausui Mestari ja itse käänsi
mun taapäin, riittäneet ei kädet minun,
viel’ omillaan hän kattoi kasvot multa.

61Te, joill’ on järki terve, ymmärtäkää
ja ottakaa se opetus, mi tässä
säkeiden kummain peittämänä piilee!

64Nyt yli aallon samean soi jyly,
niin kaamea, niin hirmuinen, se että
molemmat rannat saattoi vapisemaan.

67Se oli pauhun kaltainen, kun tuuli
vastaisten lämpövirtain villitsemä
päin metsää syöksyy ylivoimaisesti

70ja oksat katkoo, repii, kauas kantaa,
yleten ylpein tomupyörtein, ajain
pakohon pedot, karjat, kaitsijatkin.

73Paljasti kasvoni ja lausui Opas:
»Nyt silmähermos sinne suuntaa, missä
on sumu sankin tuolla muinaissuolla!»

76Kuin sammakot saa joka suuntaan kiireen
tullessa tuiman vesikäärmeen, kunnes
on kukin kuuristunut pohjamutaan:

79niin yli tuhannen näin vaisun vainaan
tielt’ yhden karkkoovan, mi Styxin vettä
vaelsi kuivin jalkapohjin polkein.

82Hän huurun raskaan siirsi silmiltänsä
vasenta vieden usein kättä eteen,
ja siitä yksin kärsivän hän näytti.

85Tajusin taivaan airueeksi hänet
ja käännyin Mestariin, mi merkin antoi
mun hälle kumartaa ja seista hiljaa.

88Ah, kuinka näyttikään hän vihaiselta!
Luo portin astui, valtaraipallansa
sen aukaisi hän estehettömästi.

91»Taivaasta karkoitettu kansa halpa»,
hän huusi seisten kauhun kynnyksellä,
»mist’ onkaan julkeus tuo teihin tullut?

94Miks tahtoa te vastustatte tuota,
min tie ei tunne äärtä, rajaa, joka
jo usein tuskanne on suurentanut?

97Mit’ auttaa sota Sallimusta vastaan?
Käy Kerberuksenne, sen muistanette,
sen vuoksi vielä kaljuin kauloin, leuoin.»

100Palasi sitten tietään hyllyvätä,
ei meille mitään virkkanut, vaan näytti
mieheltä, joka muuta miettii, huoltaa

103kuin henkilöä, joka häll’ on eessään.
Me kohden kaupunkia astumahan
aloimme noiden pyhäin sanain turvin.

106Esteettä kuljimmekin sisään sinne.
Ja minä, joka nähdä tahdoin kovin
kuria moisen linnoituksen, kerran

109portista päästen, annoin katseen kiertää,
näin kentän, joka suuntaan suuren siellä
ja täyden tuskaa, vaivaa vaikeinta.

112Kuin luona Arles’in, niissä Rhône viipyy,
ja Polan luona, lähellä Quarnaron,
Italian rantaa, rajaa huuhtovaisen,

115maa kaikki kuokittu on hautakummuin,
niin täällä joka suuntaan myös, mut tapaan,
mi viel’ on kahta katkerampi. Hautain

118näät ympärillä liekit liehui, joista
ne kuumentui niin hehkuviksi, rautaa
ett’ tarvis kuumempaa ei sepäntaito.

121Koholla oli kunkin haudan kansi,
valitus kurja jokaisesta nousi
ja kuului tuskan, kiukun äänet. Minä

124nyt lausuin: »Mestari, nää keitä ovat,
jotk’ arkkuihinsa suljettuina tiedon
huokaavat itsestään niin synkän ilmi?»

127Hän mulle: »Harha-oppisten on paikka
ja lahkolaisten. Täydemmät kuin luulet
on heistä haudat täällä. Vertaisensa

130keralla lepää vertainen, sen mukaan
vähempi, suurempi on kummun kuumuus.»
Hän kääntyi oikeaan. Me taivalsimme

133välillä vaivain ynnä muurein ylhäin.