Yhdestoista laulu

1Nyt törmän jyrkän ulkoreunaa kiertäin,
kiviä, piirin muotoon muovattuja,
tulimme luokse vielä vaivatumpain.

4Tuon alhon kauhistava katku meidät
pakotti siellä suojaa etsimähän,
sen saimme takaa erään suuren haudan,

7min kanteen oli kirjoitettu: Kätken
ma paavi Anastasiuksen,[48] jonka
Fotinus johti tieltä oikealta.

10»Hitaasti tästä alas astukaamme,
ett’ aistimemme ensin tottuu tähän
hajuhun pahaan; sitten siit’ ei vaaraa.»

13Näin Mestari. Ma hälle: »Korvaus joku
suo mulle, ettei aika kuluis hukkaan.»
Hän siihen virkkoi: »Tuota tuumin juuri.»

16Hän sitten alkoi: »Poikani, kun päättyy
nää kalliot, tie meill’ on piiriin kolmeen,
kaltaiseen edellisten, asteettainen.

19Ne kaikk’ on tuomittuja täynnä. Mutta
vain näky että sulle riittäis sitten,
sa kuule, miks ja kuink’ on paikka kunkin.

22Vääryyttä pahuus kaikki on, mi vihaa
taivaassa herättää, ja kaikki voiman
ja vilpin kautta toista murhettavi.

25Mut etenkin on ihmissynti vilppi,
vihattavampi myöskin jumalalle,
siks alin tääll’ on paikka vilpillisten

28ja vaiva vaikein. Koko ensi piiri
on väkivaltaisten. Mut kolmenlainen
kun tuo on syy, myös ympyrää on kolme.

31On väkivaltaa vastaan Jumalata
ja itseään ja lähimmäistään: heitä
ja heidän omaansa, kuin kuulet pian.

34Inehmo murhata voi lähimmäisen
tai haavoittaa, hält’ omaisuuden riistää
kiristämällä, murhapolttamalla.

37Siks murhaajat ja ryövärit ja kaikki
tekijät pahan eri laumoin kuilu
ens pyörön kätkee eri tuskain alla.

40Inehmo itseään voi vahingoittaa
ja omaansa, siks pyörö toinen sulkee
ne turhaan katuvaiset, jotka itse

43itsensä temmanneet on maailmasta,
pelanneet tavaransa, tuhlannehet
tai itkeneet, miss’ oli syytä iloon.

46Inehmo loukata voi Jumaluutta
sen kieltäin, sitä herjaten ja rikkoin
lakeja luonnon hyvän. Siksi pienin

49tuo pyörö polttomerkillänsä leimaa
Sodoman ja Caorsan,[49] kaikki, jotka
herjaavat Herraa sydämensä kielin.

52Voit vilppiä, mi joka mieltä jäytää,
sa käyttää sinuun luottavaista kohtaa
tai sitä kohtaan, jok’ ei sinuun luota.

55Tää vilpin tapa viimeinen vain katkoo
sitehet rakkauden luonnon-luoman,
siks pyörö toinen kätkee liehakoijat,

58lumoojat, lahjojat ja tekopyhät
ja varkaat, väärentäjät, virkain myöjät,
ja parittajat, koronkiskuritkin.

61Mut tapa edellinen jättää unhoon
niin luonnon rakkauden kuin ylemmänkin,
mi luottamuksen erikoisen luopi.

64Pyörössä pienimmässä siks, miss’ istuu
Dis itse, missä maailman on keskus,
ikuinen tuli polttaa pettureita.»

67Ma hälle: »Tarkan teet sa mulle selon,
oi Mestari, ja selkeästi kuvaat
tään kuilun kansoinensa. Mutta virka,

70ne, jotka räme nielee, joita tuuli
tuoll’ ajelee ja joita ruoskii sade
ja jotka yhtyvät niin kirpein kielin,

73ne miks ei tulikaupungissa kärsi
myös vaivaansa, jos Herra heitä vihaa?
Ja jos ei vihaa, miksi niin he kärsii?»

76Hän mulle: »Mieles täällä miksi harhaa
niin loitos siitä, mikä sen on tapa?
Tai muuhun johonkin se tähdänneekö?

79Sanoja etkö muista, joita käyttää
sun siveys-oppis[50] kuvatessaan luonteen
lajia kolme taivaan tuomitsemaa:

82irstailu, ilkeys, petomaisuus hullu?
Ja kuinka irstaus vähin loukkaa Luojaa
ja siksi vähimmän saa rangaistuksen?

85Tuot’ oppia jos oikein tutkit sekä
palautat mielees, ketkä kärsii siellä
ja ketkä täällä, tajuat sa, miksi

88pahoista näistä on he erotetut
ja miksi oikeus jumalainen heille
on lempeämmän luonut rangaistuksen.»

91»Oi Aurinko, mi näköharhat poistat,
mua tyydyttää niin joka vastaukses,
epäily ett’ on mieluinen kuin varmuus.

94Mut vielä hiukan taapäin käänny», virkoin,
»päin sanaas, että koronkisko loukkaa
hyvyyttä Jumalan. Tuo pulma päästä!»

97Hän virkkoi: »Viisaustiede näyttää sille,
ken sitä tajuaa, monin paikoin, kuinka
on luonnon synty jumalainen järki

100ja taide Jumalan. Myös Luonnon-oppis
sivuja selaillen vain muutamia,
saat saman tiedon, jos sa tutkit tarkkaan,

103taitonne että edellistä seuraa
kuin mestariaan oppilas, niin jaksaa,
ja on kuin Luojan taiteen lapsenlapsi.

106Jos muistat mitä Genesis jo sanoo,
nuo kaksi ihmisell’ on elättäjää
ja kehittäjää koko heimon. Mutta

109kun koronkiskuri käy muita teitä,
hän luonnon ynnä ihmistaidon hylkää,
kosk’ asettaa myös toivon toisahalle.

112Nyt mua seuraa, mull’ on käydä mieli,
jo aamutähdet taivahalle nousee
otava luotehesen osoittavi,

115jo kaukana on ahde alasmenon.»