Seitsemäs laulu
1»Papé Satán, papé Satán aleppe»,
äänellä käheällä alkoi Pluto,
mut jalo viisas tuo, mi kaikki tiesi,
4mua vahvistaakseen virkkoi: »Ällös säiky,
niin mahtava kuin onkin hän, ei estää
sua voi hän jyrkännettä astumasta.»
10Me emme syyttä astu syvyytehen.
Niin tahto taivahan on, missä Mikael
suurimman kosti kerran uhmansynnin.»
13Kuin tuulen pullistamat purjeet putoo
ja kaatuu kasaan, koska murtuu masto,
niin maahan lankesi tuo julma peto.
16Astuimme alas kehään neljäntehen
edeten yhä tätä tuskan rantaa,
mi kaiken kaartavi maanpiirin vaivan.
19Vanhurskas Luoja, kuinka monta uutta
rikoksen rangaistusta täällä näin ma!
Miks täten turmioon vie synti meitä?
22Kuin aalto hyrskyää Karybdiin luona,
kun toisen kohtaa aallon tunkevaisen,
niin täällä ees ja taapäin kansa läikkyy.
28Ja toinen toistaan tyrkki, kääntyi, alkoi
taas taapäin vyöryttää, ja huudot kaikui:
»Miks pidät kiinni? Miksi päästät irti?»
31Palaten kahtapuolen vastakkaiseen
taas paikkahan tuon kehän kauhistavan
he jälleen alkoivat sen soimavirren.
34Näin kukin, päästyänsä puolen kehää,
taas voimanmittelöhön kääntyi toiseen.
Ma, jolta sääli oli mielen murtaa,
37nyt lausuin: »Mestari, ah, virka mulle,
mit’ on tää kansa, kaikki pappejako,
nuo paljaspäiset vasemmalla?» Virkkoi
40hän mulle: »Elämässä entisessä
he kaikki olivat niin houkat, että
he eivät hoitaa talouttansa voineet.
43Sen kyllä kuulee heidän huudoistansa,
kun päästyänsä piirin vastapäihin
vuoks syynsä vastakkaisen taas he eroo.
46Jokainen, joll’ ei tukkaa kiireellänsä,
on ollut pappi, kardinaali, paavi,
ja kukin ahneutensa orja.» Lausuin:
49»Oi Mestari, mun tuntea kai tulis
eräitä heidän joukostansa, jotka
on saastuttamat saman paheen.» Mulle
52hän virkkoi: »Turha aatos! Elämässä
kun saastuivat he sokeasti, sokko
on heille myöskin silmä tuntevainen.
55Näin yhteen iskivät he ijäisesti;
nuo nousee pivot kiinni haudastansa,
nuo toiset kiirein paljain. Riisti heiltä
58maailman kauniin tuhmuus tuhlauksen
tai saituuden, toi heidät kiistaan tuohon,
min laatu sanoista ei sorjistune.
61Nyt, poikani, voit nähdä silmäis eessä
Fortunan lahjain lyhyt-aikaisuuden,
joist’ ihmisheimo ikuisesti sotii.
64Näät kaikki kulta, mik’ on ilman alla
ja ollut koskaan on, ei vois nyt auttaa
lepohon yhtään uupunutta noista.»
67»Oi Mestari», ma lausuin, »virka vielä:
ken on Fortuna tuo sun mainitsemas,
mi jakaa, säätelee maailman lahjat?»
70Hän mulle: »Voi, te tomun lapset houkat!
Kuin vähä onkaan teissä tieto! Kuule
siis opetukseni ja ota vastaan!
73Hän, jonka viisaus yli kaiken käypi,
loi taivaat, johtajat myös jokaisehen,
niin että kaikki kaikkialle loistaa
76ja valo virtaa tasaisesti. Samoin
asetti loistolle myös maisen elon
hän yhteisvartiattaren ja johdon,
79tää että siirtäis aina aarteet turhat
kansasta kansaan, maasta maahan, ilman
inehmon ymmärryksen yltämättä.
82Siks heimo toinen nousee, toinen vaipuu,
ja kaikki käy tuon tuomar-vallan mukaan,
niin salaisen kuin käärme ruohikossa.
85On viisautenne häntä vastaan turha,
hän huolestaa, hän tuomitsee, hän hoitaa
kuin muutkin jumalat näin hallitustaan.
88Ei lykkäystä siedä muutoksensa,
hän välttämättömyyden vuoks on nopsa,
siks sukkelaan niin vaihtuu onnen-osat.
91Hän on se, jota monet moittii aina,
ja nekin, joiden kiittää häntä tulis,
ei väärin syyttää eikä sadatella.
94Mut hänpä, autuas, ei kuule tuota,
iloisna muiden alkuluotuin kanssa
kehäänsä kehii, nauttii autuudestaan.
97Nyt vaivaan suurempaan viel’ astukaamme,
jo painuu tähti jokainen, mi nousi,
kun tielle suorin. Saa en vitkastella.»
100Kävimme poikki piirin toiseen rantaan,
ylitse tulikuuman lähteen, joka
purohon läikkyy siitä johtuvaiseen.
103Ei seijas ollut aalto sen, vaan synkkä,
samea seuralainen matkallamme,
kun vaelsimme vaivaloista tietä.
106Kun puro kolkko tuo on päässyt juureen
harmaiden kauhun kallioiden, rimmen
Styx-nimisen, se siinä muodostavi.
109Ma, jonka silmä kaikkialle katsoi,
näin suossa ihmisiä mutaisia,
kaikk’ alasti, ja viha kasvoillansa.
112He painivat, ei käsin vain, mut jaloin
ja päin ja ryntähin ja hampain, purren,
palalta pala toistaan rusentaen.
115Virkahti hyvä Mestarini: »Poika,
näe sielut niiden, jotka voitti viha,
ja tahdon, että uskot, kun ma sanon,
118enempi vielä alla veen on heitä,
he huokaavat, ja siitä syntyy kuplat,
nuo jotka näet, kunne silmän käännät.
121Sanovat saveen kytketyt: »Ah, synkät
olimme alla armaan päivän piirin,
sydämen kammioissa kaunan katku!
124Mudassa mustassa nyt raivoamme.»
Tuo laulu kuplii heidän kurkuistansa,
sanoiksi saada sitä eivät jaksa.
127Kävimme kaaressa suon raskaan rantaa
välillä märkyyden ja kuivan reunan,
päin silmät niihin, jotka nielee muta.
130Tulimme tornin juurelle me vihdoin.