Kuudes laulu
1Kun toipui mieleni, mi mennyt lukkoon
ol’ langon, kälyn onnettuuden vuoksi,
niin että sääli, murhe huumas minut,
4näin uudet vaivatut ja uudet vaivat:
kuhunka liikun, kunne käännyn, kunne
ma katsonkin, nään kauhut kaikkialta.
7Piirissä kolmannessa oon, miss’ sade
kirottu, kylmä, ikirankka lankee:
se laatuaan ei koskaan muuksi muuta.
10Pimeyden halki sinkoo rakeet suuret,
samea vesi, hyinen hyhmä siellä,
maa märkä haisee tuosta inhuudesta.
13Ja Kerberus, tuo epäsaalas julma,
ja kolmi-kurkku, koiran lailla haukkuu
päin ihmisiä sinne uppoovia.
16Punaiset päässä silmät, takkukarva,
käpälä-kynsi, laaja-vatsa peto
tuo repii sieluja ja raataa, nylkee.
19Saa sade heidät ulvomaan kuin koirat:
sivullaan toisella he toista suojaa
ja usein kääntyvät nuo kiron omat.
22Kun Kerberus, tuo lohikäärme, meidät
havaitsi, meille hampaitaan hän näytti,
suu auki, joka jäsen jäntevänä.
25Oppaani silloin käsin kaksin otti
pivoonsa maata sekä täysin kourin
hän sitä syyti ahmatille kitaan.
28Kuin koira, joka nälässänsä haukkuu,
mut tyyntyy, saatuansa purtavata,
ja joll’ on huoli vain sen nielennästä,
31niin teki Kerberus nyt leuoin levein,
tuo hirviö, min haukku huumaa vainaat,
niin että kuuroutta toivoo kukin.
34Kuljimme yli kuolleiden, joit’ iskee
ikuinen sade, polkein päälle heidän
tomunsa ihmishahmoisen, mut turhan.
37Viruivat maassa kaikki, paitsi yksi,
mi heti nousi istumaan, kun meidät
hän edessänsä näki saapuviksi.
43Ma hälle: »Tuska täällä kärsimäsi
mun mielestäni ehkä riistää sinut,
kun muista nähneeni en sua koskaan.
46Mut mulle lausu, kuka lienet, jolle
niin inha tääll’ on pantu paikka vaivan,
ett’ tuimempi ei tuska suurempikaan.»
49Hän mulle: »Oma kaupunkis, mi täynnä
kateutta niin on, että tulvii yli,
kotini oli elon heljän aikaan.
52Nimeni Ciacco oli siellä. Tähden
nyt ahmattiuden synnin turmiokkaan
mua sade murtelevi, niinkuin näet.
55En yksin täällä ole, sielu kurja,
vaan kaikki nää on saman synnin vuoksi
samassa kiusassa.» Hän päätti puheen.
58Ma hälle vastasin: »Oi Ciacco, vaivas
mua painaa niin, siit’ että silmä kastuu,
mut virka, jos sa voit, kuin käyp’ on kansan
61tuon kurjan kaupungissa kiistävässä?
Vanhurskasta siell’ onko yhtään? Lausu,
myös miks niin hurja riehuu riita siellä?»
64Hän mulle: »Kauan kestänyt on kauna,
pian veri virtaa. ’Metsäpuolueenne’
on häpeällä toisen karkoittava.
67Se sitten sortuu vuorostaan, kun kolme
kulunut vuotta on, ja toinen nousee
avulla erään, nyt jo vaanivaisen.
70Se päänsä korkealla kauan kantaa
pitäen toista raskaan ikeen alla,
se kuinka hävennee ja huoanneekin.
73Kaks on vanhurskasta, mut heit’ ei kuulla:
säentä kolme, kateus, ahneus, ylpeys,
sydämet kaikki siell’ on sytyttänyt.»
76Puheensa surullinen päättyi tähän.
Ma hälle: »Vielä mulle virka tieto
ja salli sananvaihto toivomani.
79Ah, suo mun tulla tuntemaan se paikka
ja kohtalo, miss’ ovat miehet jalot
Tegghiajo, Farinata, Henrik, Mosca,
82Iacopo Rusticucci, muutkin, jotka
oikeutta tahtoivat. Heill’ onko autuus
nyt taivahan vai tuska helvetissä?»
85Hän mulle: »Mustempien joukoss’ on he,
syy moninainen heitä pohjaan painaa.
Voit heidät nähdä, jos niin alas astut.
88Mut maan kun armaan päälle nouset jälleen
sua anon muille mua muistuttamaan.
En enempää ma virka enkä vastaa.»
91Hän syrjään sitten silmät käänsi, katseen
loi minuun karsaan, painoi päänsä, syöksyi
sokeiden muiden lailla maahan multa.
94Oppaani lausui: »Herää ei hän enää,
ei ennen kuin soi torvet tuomiolle.
Vihollisensa valtava kun saapuu,
97he kukin löytävät taas haudan himmeen
taas saavat lihallisen hahmon, ruumiin,
ja sanan kuulevat, mi kaikuu iki.»
100Loassa varjojen ja hyhmän hyisen
me vitkaan kahlasimme, haastain hiljaa
elosta tuonen-takaisesta. Siksi
103ma vihdoin virkoin: »Mestari, nää vaivat
kasvaako tuomion tuon suuren jälkeen
vai vähenee vai entiselleen jääkö?»
106Hän mulle: »Palaa viisautees, min mukaan
olento täydellisempi myös tuntee
syvemmin nautinnon ja kärsimyksen.
109Tää suku kadotettu, vaikk’ei koskaan
todella täydellisty, sentään vartoo
enempi olla kuin se nyt on.» Käyden
112näin tiemme kääntehesen, haastelimme
me paljon muuta, jot’ en kerro; sitten
tulimme paikkaan, jost’ on alasmeno:
115löysimme Pluton, suuren vainolaisen.