Kahdeskymmenes laulu

Uus vaiva uudet säkeet vaatii multa
ja laulun kahdenkymmenennen tätä
ens virttä, joka kirotuista kertoo.

Jo vallan valmis olin katsomahan
ma kuiluun, allani mun ammottavaan,
mi kyynelistä tuskaisista tulvi.

Näin kansaa syvänteessä pyöreässä
ma käyvän ääneti ja itkein, kuten
käy hautasaatot maailmassa meidän.

Alemma katsoin, kunkin hahmo näytti
kuin iki-ihmeen kautta vääntyneeltä
leuasta asti varren alkamahan:

päin lanteita näät kasvot heillä katsoi
ja taapäin heidän käydä täytyi, koska
evätty heiltä oli nähdä eespäin.

Kenties halvaus noin nurinkurin
voi jonkun vääntää väkivalloin, vaikka
en tuota nähnyt ole enkä usko.

Lukija, hyödykses jos Luoja kirjan
tään kätees suo, sa arvaa itsestäsi,
saatoinko kuivin katsein nähdä tuota,

kuvamme kuolevaisen vääntyneenä
kun näin ma niin, ett’ isku silmiensä
rakoa pitkin peräpuolen kastoi.

Ma totta itkin, kiven kielekkeesen
nojaten kovaan, kunnes saattajani
noin virkkoi: »Ootko niinkuin muutkin houkat?

Tääll’ elää sääli olla säälimättä.
Ken syyllisempi on kuin se, ken suree
oikeuden jumalaisen voittotöitä?

Pääs nosta pystyyn, miesi nää min alla
maa aukes eessä Teban kansan silmäin,
ja kaikki huusivat: ’Sa minne syöksyt

Amphiaraus?[107] Miksi taiston jätät?’
Mut laannut ei hän vierimästä ennen
kuin luona Minoksen, mi kaikki korjaa.

Kas, kuinka rintanaan hän selkää käyttää:
kun liian kauas eespäin nähdä tahtoi,
hän taapäin katsoo nyt ja taapäin astuu.

Nää myös Teiresias,[108] min muoto muuttui,
kun naisen hahmon sai mieshahmon sijaan
ja jäsenet hän kaikki toiset aivan.

Ja vasta sauvall’ lyötyänsä noita
käärmettä kahta, yhteen kääriynyttä,
sai Teiresias miehuutensa jälleen.

Tuo, jonka selkä päin on vatsaa hänen,
on Aruns Lunin[109] vuoristosta, missä
Carraran miesi laaksonpohjaa kyntää.

Valkoisten marmorpaatten keskell’ asui
siell’ luolassaan hän, josta nähdä laajan
hän meren voi ja taivaan tähtikirjat.

Ja tuo, mi nännejänsä, joit’ et näe,
hajalle päässein hapsin peittää, kääntäin
pois meistä kaiken, missä karva kasvaa,

on Manto,[110] joka maata monta kulki
ja sitten siihen jäi, miss’ synnyin minä;
sanella tuosta hiukan mielin sulle.

Kun kuollut häitä oli taatto, koska
kaupunki Bakkos-jumalan ol’ orja,
hän kauan harhaeli maailmalla.

Italiassa ihanass’ on järvi,
juurella alppein, jotka sulkee Saksan
Tirollin linnasta: Benaco on se.

Tuhansin lähtehin, Penninon päältä,
välillä Valcamonican ja Gardan
veet pursuu, jotka jäävät järveen tähän.

Keskellä sen on paikka, jossa piispat
Trientin, Brescian ja Veronan yhteen
vois tulla siunaamahan piiriänsä.

Varustus vahva, kaunis on Peschiera,
tuo torjuu Bresciaa sekä Bergamoa,
miss’ alimpana ranta kaartuu. Sinne

veet järven liiat kaikki virtaa, joita
ei jaksa säilyttää Benaco, juosten
jokena sitten kautta kukkaniittuin.

Mut heti vierimään kun laine lähtee,
Benaco ei, vaan Mincio on sen nimi
Governoon saakka, missä Po sen nielee.

Alangon kohtaa alkujuoksussansa,
nevaksi aukee, suoksi suurentuvi,
suvisin ilman epäterveen huokuu.

Vaelsi impi hurja tuosta, näki
suon keskellä hän kaistan maata kovaa,
asumatonta, auran käymätöntä.

Jäi sinne, välttääksensä ihmisseuraa,
hän orjineen ja taikatemppuinensa
ja eli siellä, siks kuin kuolo saapui.

Inehmot, jotka ympärillä hajan
asuivat, kokoutuivat paikkaan, minkä
suomuuri turvas joka suunnan saartain.

Kaupunki nousi vainaan kunnahalle,
ja ensi keksijänsä mukaan, ilman
muut’ arpaa, mainittihin Mantovaksi.

Enempi kansaa oli siinä ennen
kuin Pinamonte[111] Casalodin petti,
tuon houkan, viekkahalla neuvollansa.

Siks sulle kerron näitä, että koskaan
jos kuulet toisin maani syntytarun,
sen valhe totuutta ei vahingoittais.»

Ma hälle: »Mestari, sun sanas ovat
minulle varmat niin ja luotettavat,
muut ett’ on hiiliä vain sammuneita.

Mut sano mulle, samoojista noista
erota etkö ketään mainittavaa,
näät moista vaan nyt miettii aatokseni.»

Hän mulle: »Tuo, min leukaparta hajoo
ruskeille hartioille, augur’ oli
ajalla, jolloin Kreikka miehist’ tyhjä,

niin oli että joku jäi vaan kehtoon.
Hän Kalkaan kanssa määräs hetken hyvän
Auliissa päästää ensi laivatouvin.

Nimeltä ol’ Eurupylus[112] hän; laulaa
Runoni ylväs jossakin myös häntä,
kuin tiedät sa, mi kauttaaltaan sen taidat.

Tuo toinen, lanteiltaan niin laiha, oli
Mikael Scotus,[113] jolle outo mikään
ei ollut temppu velhotaidon turhan.

Tuo on Guido Bonatti,[114] tuo Asdente,
min mieli nyt ois pikilankaan, nahkaan,
mut joka myöhään täällä katuu. Kurjat

nuo naiset nää myös, jotka jätti neulan
ja värttinänsä tullen taitureiksi
ja tehden pahaa yrtein ynnä kuvin.

Nyt eespäin käyös, sillä Kainin tähti[115]
rajalla seisoo pallonpuoliskoiden
jo merta koskettain Sevillan alla,

ja viime yönä täys jo kuudan oli;
sen varmaan muistat, sill’ ei vahingoksi
kuu sulle ollut syvyydessä korven.»

Noin puhui hän, me astuimme sill’aikaa.