Yhdeksästoista laulu
Oi Simon Magus,[99] oi sun kurja joukkos,
te, jotka taivaan tavaraa[100]—min olla
hyvehen morsion vain pitäis—myötte,
hopean portoks ahnahasti kullan!
Nyt teidän häpeänne julki soikoon,
näät teidän paikkanne on kolmas kuilu.
Seuraavan haudan keskikohtaan tulleet
olimme siihen, missä paasisilta
syvyyden päällä pystysuoraan nousee.
O, Kaikkiviisaus, kuink’ on suuri taitees
taivaassa, maassa, helvetissä vielä
kuink’ oikein voimas kaikki jakaa, säätää.
Näin kuilun seiniä ja pohjaa pitkin
tuon tumman kiven poratuksi reikiin,
kaikk’ yhtä laajat, yhtä ymmyrkäiset.
Ei pienemmät, ei suuremmat ne olleet
kuin kauniin San Giovannin[101] templin kolot,
paikaksi kastajien tehdyt sinne.
Niist’ yhden mursin, joku vuosi sitten,
kun siihen hukkua ol’ lapsi muudan;
ja minkä kerron nyt, se uskottakoon.
Jokaisen kolon suusta pisti esiin
syntisten jalat ynnä sääret, pohkeet;
muu kaikki piili reikään pistettynä.
Paloivat kunkin jalkapohjat tuosta,
nivelet nykki niin, ett’ oisi varmaan
katkennut siinä side, vitsasköysi.
Kuin öljyttyjä esineitä liekki
vain päältä syö ja pinnalt’ äärimmältä,
niin heitä kantapäistä varpaan-neniin.
»Ken tuo on, Mestari», ma lausuin, »muita
enemmän joka vääntelee ja potkii
ja jota punaisin myös liekki kalvaa?»
Hän mulle: »Jos sa tahdot, että kannan
sun tuonne alas, miss’ on törmä loivin,
hän itsestään ja synneistänsä kertoo.»
Ma hälle: »Mik’ on mielees sun, on munkin.
Sa herra oot ja tiedät, ett’en eroo
sun tahdostas, myös tiedät, mit’ en sano.»
Tulimme harjalle nyt neljännelle,
käännyimme vasempaan, ja kuilunpohjaan
astuimme ahtahasen, reiäkkääsen.
Mua Mestarini lantehellaan kantoi
ja saattoi aina reiän suulle, josta
tuon oudon tuska säärin sätkyi ilmi.
»Ken kurja lienetkin, mi päälläs seisot
kuin paalu, maahan upotettu, siinä»,
ma hälle haastoin nyt, »jos voit, niin puhu?»
Kuin munkki, murhamiestä ripittävä,
min kutsuu kuolemata viivyttääkseen
tää ääreen kuoppansa, ma tuossa seisoin.
Hän huusi:[102] »Bonifacius, tääll’ ootko,
sa ootko, Bonifacius, jo täällä?
Siis erehtynyt kolme vuott’ on ennus?
Noin nopsaan kyllästyitkö rikkauteesi,
min vuoksi peljännyt et neittä pyhää
sa pettää etkä raiskata myös häntä?»
Niin olin kuin on mies, mi ymmärtele
ei vastausta hälle annettua,
vaan häpee eikä virkkaa taida mitään.
Vergilius lausui silloin: »Sano, sano,
ett’et sa ole miksi hän sun luulee!»
Ja minä haastoin määräyksen mukaan.
Nyt jalat kurjan koukistuivat aivan,
hän äänell’ itkevällä, huokaellen
noin virkkoi: »Mitä pyydät siis sa multa?
Jos tietää tahdot niin, ken olen, että
tuon rannan raisun astunut oot alas,
sa tiedä, kannoin paavin viittaa kerran.
Orsini olin, poika karhun, ahnas
niin vuoksi heimoni, siell’ että kultaa
kokosin, täällä itse jouduin säkkiin.
Jo pääni alle painuneet on toiset
edeltäjäni simonian orjat;
tään purnun aukeamaan puristuivat.
Mun sinne alas myös on matka, koska
hän saapuu, joksi sua luulin äsken,
kun kysymyksen pikaisen tuon tein ma.
Mut kauemmin jo tässä seison päälläin
ja poltan jalkojani kuin hän jaloin
punaisin paistuva on paikassani.
Näät hänen jälkeensä on laiton paimen[103]
lännestä saapuva, syin saastaisemmin,
mi meidät molemmat maan alle peittää.
Uus on hän Josua, Makkabean miesi:[104]
kuin tällä kuninkaansa armo oli,
niin hällä suopeus Ranskan hallitsijan.»
En tiedä, lienkö liian nopsa ollut,
kun hälle vastasin vain tähän tapaan:
»Siis virka, kuinka paljon rahaa pyysi
Pyhältä Pietarilta Herra meidän,
tään käteen avaimensa uskoessaan?
Hän varmaan tuota vaati vain: Mua seuraa!
Ei Pietari, ei muutkaan Matteukselta
veroa vaatineet, kun arvan kautta
tää sijan sai, mi petturin ol’ ennen.
Jää tänne, oikea on rangaistukses!
Ja hyvin kaitse pahoin koottu rahas,[105]
mi rohkaisi sun riitaan Kaarlen kanssa.
Ja ellei estäisi mua kunnioitus
avainta ankarinta kohtaan, jota
sa kannoit elämässä kaunoisessa,
käyttäisin kieltä vielä kirpeämpää;
näät ahneutenne on maanpiirin murhe,
te hyvät polkein kohotatte huonot.
Evankelista teit’ on tarkoittanut,
te paimenet, kun näki vetten päällä
hän ruhtinaiden porton istuvaksi:
tuon saman, joka seitsenpäisnä[106] syntyi,
sai mahdin kymmensarvisen, niin kauan
kuin miehellensä mieluinen ol’ hyve.
Te Jumalaksi tehneet ootte rahan,
kurjimmat ootte kuvain kumartajat:
pakana yhtä palvelee, te sataa.
Ah, Constantinus, pahaa kuinka paljon
perusti, kääntymykses ei, vaan lahjas,
tuo saama ensimmäisen rikkaan paavin!»
Mun moista virttä vierittäissä hälle,
hän kovin jalkapohjiansa potki
vihasta taikka omantunnon syystä.
Ma luulen, että mielellänsä kuuli
nuo sanat Mestari, niin tyydyttävän
puheeni vakaa näytti piirteitänsä,
Hän sitten käsin kaksin tarttui minuun,
mun nosti ryntäilleen ja kantoi ylös
taas tietä, äsken alas astumaansa.
Väsynyt ei mua hoivaamaan hän ennen
kuin kaaren kukkulalla, neljänneltä
mi päälle viidennen vie harjantehen.
Sievästi siihen laski taakan rakkaan,
varoen, vuoksi törmän tuiman, jyrkän,
jot’ tuskin pukki oisi nousta voinut.
Ja siitä toinen alho mulle aukes.