Viideskolmatta laulu
Puheensa päätti rosvo, nosti kädet
molemmat, näyttäin kahta viikunata,[137]
ja huus: »Ne sulle, Taivas, tarjoon, ota!»
Siit’ asti käärmeitä ma suosin, niistä
näät yksi kaulan häitä kiersi, niinkuin
sanoa oisi tahtonut: Jo riittää!
Ja toinen käsivarret väänsi hältä
niin eespäin koukistuen vangiksensa,
hän että liikuttaa ei niitä voinut.
Pistoia, voi Pistoia! Miks et muutu
jo tuhkaksi ja olemasta lakkaa,
pahassa kun jo kantaheimos voitat?
Pimeissä piireissä Infernon kaiken
niin suurt’ en nähnyt paatumusta, vaikka
hänetkin[138] näin, mi muurilt’ Teeban syöksyi.
Pakeni sanaa sanomatta kurja,
näin rientävän kentaurin raivoissansa,
mi huus: »Miss’ on tuo Taivaan vihollinen?»
Maremma-suossa[139] luule en niin paljon
pesivän kyitä kuin ol’ lautasilla,
mist’ alkaa ihmishahmo hällä. Virui
takana niskan hänen hartehillaan
levällä siivin lohikäärme, joka
poroksi polttaa jokaisen, min kohtaa.
Noin mulle Mestarini: »Tuo on Cacus,[140]
mi alla Aventinus-vuoren usein
on verta vuodattanut virrat suuret.
Ei käy hän kera muiden ryövärien,
kun viekkahasti karjan Herkuleelta
varasti kerran saman vuoren luona.
Mut siksi päättyivätkin konnantyönsä
sadasta iskusta tuon urhon nuijan,
jost’ tuskin kymmentä hän tunsi enää.»
Hävisi hänkin haastaessa Oppaan.
Nyt kolme henkeä päin meitä tuli
mun ynnä Mestarini huomaamatta,
siks kuin he huusivat: »Te keitä ootte?»
Jo kanssapuhe meiltä katkes, heihin
vain kaiken huomiomme jännitimme.
En heitä tuntenut, mut tapahtuipa
kuin usein sattua voi moinen, että
nimeltä eräs toisen mainitsikin,
sanoen: »Cianfa[141] minne jäikään?» Tuosta
Opasta huomauttaa tahdoin, panin
vait’olon merkiks sormen huulilleni.
Jos hidas uskomaan nyt kertomustain,
lukija, oot, en tuota ihmettele,
kun tuskin silmiäni itse uskoin.
Katseeni heitä tähdätessä käärme
kuusjalkainen näät erään eteen heittyi
ja kokonansa hänet kiersi. Jaloin
se keskimmäisin hältä vatsan väänsi
ja etummaisin käsivarret, sitten
tuon poskeen hampaat puri kumpaiseenkin;
ojensi jalat takimmaiset reisiin,
väliltä niiden purston pisti, veti
sen ylös lantehia pitkin jälleen.
Puun ympäri ei köynnöskasvi kiinny
niin lujaan kuin tuo peto kauhistava
omansa jäsenihin toisen liitti.
Sulivat kumpikin kuin kuuma vaha
värinsä vaihtain yhtehen: ei toinen,
ei toinen enää ollut entisensä.
Niin syttyvällä paperilla rientää
edellä liekin väri ruskee, vielä
ei musta, vaikka valkoinen jo kuolee.
Nuo toiset kaksi tuota katsoi, huusi:
»Voi sua, Agnel, sa kuinka muutut! Näytä
et enää yhdeltä, et kahdeltakaan.»
Päät molempain jo tulleet yhdeks oli,
kun kaksi hahmoa me näimme yhden
kasvoissa, jotka oli kahden hauta.
Kädeksi kahdeks suli neljä tynkää
ja jalat, reidet, vatsa, varsi muuttui
muodoiksi ennen näkemättömiksi.
Poiss’ oli alkuperä kumpaisenkin;
kuvatus näytti näköiseltä kahden
eik’ yhdenkään, kun pois se kulki hiljaa.
Kuin sisilisko mätäkuulla, päivin
paahteisin, viidakosta viidakkohon
livahtaa salamana poikki polun;
niin käärmehyinen häijy, lyijyntumma
kuin siemen pippurin, nyt kohti vatsaa
valahti kahden päältä-katsovaisen
lävisti yhdeltä sen ruumiin-osan,
jost’ ensi ravintomme saamme, hänen
eteensä sitten putos pitkäksensä.
Vait häntä haavoitettu katsoi, alkoi
jo hiljaa seisten haukotella tuosta
kuin uni hällä ollut ois tai kuume.
Hän käärmettä ja käärme häntä katsoi;
haavasta toisen, toisen suusta savu
sakosi vahva, yhteen kiemurrellen.
Nyt vaietkoon Lucanus kertomasta
Sabelluksen, Nassidiuksen[142] hätää
ja kuulkoon kuvaa tätä kummempata!
Ja vaietkoon Ovidius kohtaloista
Kadmuksen,[143] Aretusan: kyyksi toisen,
lähteeksi toisen jos hän muuttaa, häntä
kadehdi en. Ei otsatusten muuta
kaht’ eri luontoa hän, että muotoin
molempain aine vaihtumaan ois valmis.
Tuo muutos tapahtui tään mallin mukaan:
purstonsa halkas ensin käärme, veti
jalkansa yhteen haavoitettu. Reidet
ja sääret tarttuivat nyt itsestänsä
niin yhteen, että liitoksesta pian
vähintä jälkeä ei nähdä voinut.
Halaistu pursto hahmon otti, joka
toisaalta haihtui, ihon norjan saaden,
sill’ aikaa pinnan kovan haavoitettu.
Näin, kuinka kuoppihinsa painui hältä
käsvarret, kuinka käärmeen etujalat
jatkuivat sen, min typistyivät toisen.
Kyyn takajalat yhteen kiertyneinä
jäseneks muuttuivat, min peittää miesi,
mut toinen omastaan sai kaksi osaa.
Nyt savu kumpaisenkin verhos uuteen
värihin, luoden karvankasvun tuolle
ja tuolta pois sen pintaa myöten kitkein.
Nous ylös toinen, toinen maahan lankes,
mut kääntämättä myrkkylamppujansa,
valossa joiden heiltä muoto muuttui.
Sen, joka seisoi, hahmo haihtui siten,
ett’ aine liika ohimoihin liikkui,
ja kohta korvaa kaks sai posket paljaat.
Se aine, jok’ ei taapäin juossut, mutta
jäljelle jäi, nyt nenävarreks varttui,
hupeni huuliks inhimillisiksi.
Mut sen, mi makas, kuono eespäin kasvoi
ja korvat painuivat pään sisään, kuten
etana tehdä saattaa sarvillansa.
Ja kieli, ennen sanavalmis, ehyt,
jakautui toisen, toisen haarakieli
savuamasta laaten yhdeks yhtyi.
Se sielu, joka kyyksi tullut oli,
kähisten riensi pois nyt kuilunpohjaa,
mut toinen puhui ja sen jälkeen sylkäs.
Käärmeelle käänsi uudet hartiansa,
toiselle virkkoi: »Buoso madelkohon
kuin minä ennen tuota taivaltansa.»
Noin kuilun seitsemännen hylkykansan
ma muotojaan näin muuttavan, jos liioin
lien viivähtänyt, syy on seikan oudon.
Jos hiukan seonneetkin silmät multa
lie tuossa, tyrmistynyt sielun kyky,
pakenijoista tuntematta olla
Puccio Sciancatoa en voinut sentään:
kolmesta toverista, jotka ensin
tulivat, muuttumaton hän ol’ ainoo.
Ja toista vielä, sa Gaville,[144] itket.