Kolmaskolmatta laulu
Vait, yksin, vailla saattoseuraa, toinen
toisensa askelia astuttihin
me nyt kuin minoriitti-munkit käyvät.
Äskeinen riita vienyt aatokseni
taruhun oli Aisopoksen, jossa
hiirestä hän ja sammakosta[126] kertoo.
Lähemmät eivät toistaan sanat samat
kuin tapaukset nuo, jos tarkkaavasti
ken vertaa niiden alun ynnä lopun.
Ja niinkuin aatos toisen siittää, syntyi
jo ensimmäisestäni toinen mulla,
ens pelkoni mi kaksinkertaistutti.
Noin mietin: Nuo niin pahan pilkan saaneet
on meidän vuoks, ja vaurion ja herjan,
mi varmaan heidän mieltään katkeroittaa.
Jos viha ilkeyteen nyt heissä yhtyy,
he meitä himoitsevat hirmuisemmin
kuin koira, joka jänön jäljen löytää.
Pelosta nousevan jo tunsin tukan
ja aatos aivoissani askarteli,
kun virkoin: »Mestari, jos meitä pian
et piilota, ma pelkään, kynsipirut
tekevät pahaa meille; jäljessämme
he ovat, tunnen heidät, nään jo heidät.»
Ja hän: »Jos peili oisin, ulkonaista
en kuvaas nopeammin heijastaisi
kuin sisäiset nyt kiinnän mielikuvas.
Nyt juuri aatoksesi sattui seuraan
mun aatosteni, saman hahmoisien,
niin että saman niistä tuuman tein ma.
Jos ranta oikea on kyllin loiva,
ett’ alas toiseen voimme käydä kuiluun,
pelätyn vältämme me vainon varmaan.»
Tuon neuvon tuskin sai hän antaneeksi,
tulevan näin jo heidän tuiki liki,
levällä siivet, meihin tarttuakseen.
Oppaani äkkiä nyt otti minut
kuin äiti, joka tulenpauhuun herää
ja näkee ympärillään ilmiliekit,
ja pojan tempaa, pakenee, ei viivy
sen vertaa, että paidan saisi päälleen,
kun itse ei, vaan laps on huolenansa.
Jo äyrähältä rannan raisun äkin
hän syöksyi pitkin vuorta viettävätä,
mi kuilun seuraavan on toinen parras.
Ei myllyn-uraa myöten juokse vesi
ratasta pyörittämähän niin nopsaan,
ei rattaan siipihinkään syöstessänsä,
kuin pitkin palletta nyt Mestarini
mun kantain polvellansa niinkuin lastaan,
ei enää niinkuin seuralaista saattain.
Hän jaloin tuskin pohjaa polki kuilun,
kun vainoajat päämme päällä näkyi,
huipulla törmän; vaan ei tuosta vaaraa.
Näät Taivaan tahto, joka pannut heidät
viidennen kuilun vartioiksi oli,
sen ulommaks ei heille voimaa suonut.
Alhaalla siinä lauma maali-iho
se kiersi hitain askelin ja itkein
ja ulkomuodoin murtunein ja raukein.
Heill’ oli viitat, niiden niskapussit
vedetyt silmäin yli, kaikki kuosiin,
mi Kölnin munkeilla on käytännössä.
Ne päält’ on kullatut ja huikaisevat,
sisältä lyijyä, niin raskaat, että
sen rinnall’ olkiset vain Fredrik keksi,[127]
voi viittaa, joka ijäisesti painaa!
Kävimme jälleen suuntaan vasempahan,
kuin hekin, katsoin vaikerrusta vaivan.
Mut tautta taakkansa tuo lauma raukee
niin hiljaa kulki, että seura uusi
meill’ oli joka jaksannalla jalan.
Siks sanoin Mestarille: »Etkö löytäis
jotakin, jonk’ ois tuttu työ tai nimi,
jos käydessämme silmin sinne vaanit?»
Eräspä, kieltä nyt Toskanan kuullen,
huus takanamme: »Hiukan hidastukaa,
te rientäväiset halki ilman synkän!
Kentiesi multa saat sa pyytämäsi.»
Oppaani minuun kääntyi, virkkoi: »Varro,
ja hänen askeltensa mukaan astu!»
Pysähdyin, näin ma kahden katsannossa
palavan pyyteen päästä seurahani,
vaikk’ esti ahdas tie ja taakka heitä.
Luo tultuaan he silmin suurin, kieroin
mua kauan, vaiti katsoivat, ja sitten
toisiinsa kääntyivät ja virkahtivat:
»Tuon kurkku näyttää liikkuvan, hän elää;
ja jos he kuolleit’ on, mik’ oikeus heillä
on käydä lyijyviittaa kantamatta?»
Minulle sitten: »Mies Toskanan, tullut
suruisten teeskentelijöiden seuraan,
äl’ ylenkatso lausua, ken olet.»
Ma heille: »Synnyin, kasvoin kaupungissa
suuressa luona kauniin Arno-virran,
ja asun ruumiissa, miss’ aina asuin.
Mut keitä itse, joiden poskipäille
niin suuren tuskan nään ma tippuvaksi?
Ja mikä päällänne tuo kiusa kiiltää?»
Yks heistä virkkoi: »Nämä keltaviitat
lyijyiset ovat ja niin raskaat, että
näin vaakojansa vapisuttelevat.
Hilpeitä munkkeja[128] Bolognan oltiin,
ma Catalano, Loderingo tämä,
valitut kumpikin sun kaupungistas,
kuin tapa ottaa rauhan vartiaksi
mies yksinäinen on; ja moiset oltiin,
viel’ että näkyy se Gardingon luona.»
Ma aloin: »Munkit, teidän työnne pahat…»
etemmä päässyt en, kun maassa miehen
näin paalun kolmen ristiin-naulitseman.
Mun nähdessään hän kokonansa kääntyi,
puhalsi, huokas partahansa. Huomas
sen munkki Catalano, virkkoi mulle:
»Tuo lävistetty,[129] jota katsot, kerran
sen painoi farisealaisten mieliin,
ett’ yhden sopii kansan eestä kuolla.
Paljaana poikki tien, kuin näät, hän lepää,
ja tuta saa hän, kuinka paljon painaa
täst’ yli kulkevainen kukin. Sama
on tuska hänen apellaan[130] myös täällä
ja jäsenillä kaikilla sen Raadin,
mi oli juutalaisten turman siemen.»
Ma hämmästyvän näin Vergiliuksen
tuon tähden, joka ristiin-naulittuna
noin kurjaa kärsi ikirangaistustaan.
Hän sitten munkin puoleen kääntyi, lausui:
»Suvaitkaa virkkaa, jos on teillä lupa,
täst’ onko oikeahan tietä mitään,
jota me kaksi voimme täältä päästä
avutta enkelien mustain: pakko
on heillä tulla saattamaan, jos tahdon.»
Hän virkkoi: »Lähempänä kuin sa toivot
käy harju suuren piirin reunast’ asti,
mi kaikki nämä kauhun laaksot leikkaa,
se vaikk’ on haljennut tään kuilun päällä;
te voitte nousta röykkiöitä, jotka
sivuja alhon ynnä pohjaa peittää.»
Pää painuksissa Opas hetken seisoi,
noin haastoi: »Huonot saimme ohjeet hältä,
mi tuolla syntisiä hangoin kiusaa.»
Ja munkki: »Kuulin Bolognassa, kuinka
pahetta mont’ on Saatanalla, myöskin
hän että viekas on ja valheen isä.»
Jo Opas suurin askelin pois astui
näöltään jonkun verran suuttuneena;[131]
siks erosin nyt kuorman-kantajista
rakasta seuraten taas Mestaria.