»Kas siinä hirviö[90] tuo huippuhäntä,
mi vuoret nousee, murtaa muurit, aseet,
kas, siinä hän, mi saastuttaa maanpiirin!»
Näin Oppahani mulle virkkoi: viittas
petoa saapumahan äärimmälle
äyräälle, päähän tiemme marmorisen.
Ja vilpin kuva saastainen tuo tuli,
kohotti ylös pään ja vartalonsa,
mut hännän jätti alle rannan raisun.
Sill’ oli kasvot miehen rehellisen,
niin hyvänsuopa yläpuolen pinta,
mut muulta kaikeltaan se käärme oli.
Käpälät karvaiset ol’ olkaan asti
ja rinta, selkä sekä kirjokyljet
ryhmyiset ynnä kilpisuomuksiset:
ei värikkäämmin kuteet, loimet kulje
tataarien, turkkilaisten kankahissa,
ei moista kutonut myös lie Arakne.
Kuin ruuhet usein rantamalla viruu
puoleksi veessä, maalla toinen puoli;
kuin virransuilla Saksan syömärien
majava istuu kalanpyynnissänsä;
niin peto ilkeä tuo pysytteli
äyräällä paatisella hiekka-aavan.
Sen häntä tyhjyydessä kiemurteli
kivertäin ylös myrkkyhaarukkaansa,
hän jolla iskee skorpionein tapaan.
Oppaani lausui: »Tiemme kaarrettava
nyt meidän tästä tuonnepäin on, missä
viruvi, vartovi tuo vilpin peto.»
Astuimme alas äärtä oikeata
askelta kymmenkunta, pitkin törmää,
näin tulta ynnä hiekkaa välttääksemme.
Sen luokse tultua ma hietikolla
näin jonkun matkan päässä ihmisiä,
jotk’ istui liki kuilun jyrkännettä.
Oppaani lausui: »Että täyden saisit
sa tiedon tästä suppilosta, mene
ja katso, mik’ on olomuoto heillä.
Mut puhees heidän kanssaan lyhvet olkoot!
Sill’aikaa haastan pedon kanssa, että
se meille myöntäis vahvat hartiansa.»
Näin vielä kielekkeelle viimeiselle
tään piirin seitsemännen, missä suku
tuo synkkä istui, aivan yksin menin.
Pusertui tuska heidän silmistänsä,
he sieltä täältä käsin torjuella
kokivat tulta ynnä hiekkaa kuumaa.
Kesällä koirat tekevät myös samoin
jalalla taikka kuonollaan, kun heitä
purevat kirput, kärpäset ja paarmat.
Eräiden kasvoja nyt katsoin heidän,
tuon tulen tuskallisen kalvamien;
en ketään tuntenut. Mut ripustetun
näin kunkin kaulaan kukkaron, min väri
ja merkki kullakin ol’ erikoinen;
näkyivät silmin nauttivan he siitä.
Kun tuossa tutkin, sattui silmähäni
keltainen kukkaro, min päältä kuva
sininen siinsi jalopeuran.[91] Eespäin
kun tuosta katseheni käänsin, toisen
näin veripunaisen ja siihen hanhen
kuvatun, valkeamman norsunluuta.
Ja yks, min valkolaukku kantoi kuvaa
sinisen, tiineen emäsian, lausui
minulle: »Mitä teet tään kuilun yössä?
Käy pois! Mut koska vielä elät, tiedä,
on naapurini mun, Vitaliano,
sijansa saapa tässä vierelläni.
Firenzeläisten kesken padualaisna
täss’ istun, kuulen, kuinka korvahani
he huutaa: Tulkoon ylin valtaherra,
min kukkaross’ on pukin kolmen kuva!»
Hän siinä suuta mursi, kieltä näytti
kuin härkä, joka kuonoansa nuolee.
Mut minä, etten viipymällä mieltä
sen pahoittais, mi nopsa olla käski,
palasin luota varjoin uupuneiden.
Oppaani kohtasin, mi pedon julman
selässä istui jo ja virkkoi mulle:
»Nyt ole uljas, täss’ ei pelko sovi!
Käy kulku alas moista porrastietä:
sa eteen nouse, minä keskell’ istun,
ettei se pyrstöllään sua vahingoittais.»
Kuin mies, mi kuumeväristysten tulon
jo tuntee, jonka kalpenee jo kynnet
ja joka vapisee, kun varjon näkee;
niin minä kuullen sanat nuo. Mut niiden
myös uhka sai mun häpeemään, mi tunne
rohkaisee orjan isäntänsä eessä.
Ma istuin hartioille hirmuisille
ja tahdoin sanoa: »Mua kiinni pidä!»
mut kieleni ei totellut kuin luulin.
Mut hän, mi auttanut mua aikaisemmin
hädässä oli, heti noustuani
lujasti kädellään mun vyötti, tuki.
Ja virkkoi: »Geryon, nyt lähde matkaan!
Hitaasti laskeu, laajoin kaartein, muista,
ett’ outo on nyt sulia kuorma kantaa!»
Kuin pursi, joka taapäin tyrkätähän
rannasta ensin, niin hän lähti; sitten
kun tunsi vapaa olevansa, käänsi
hän hännän sinne, miss’ ol’ ennen rinta,
ja käytti sitä lailla ankeriaan
käpälin kaksin ilman halki soutain.
En luule, että pelko suuremp’ oli,
Phaëton[92] koska päivän ohjat jätti,
min vuoksi vieläi taivaankansi palaa;
ei myös, kun vahan sulaessa raukka
Ikarus[93] tunsi siipein irtautuvan
ja isä hälle huus: On turma eessä!
kuin pelkoni nyt nähdessäin, ett’ tyhjyys
mua kaikkialta ympäröi ja kaikki
silmistä häipyi, paitsi selkä pedon.
Hitaasti laskeuu se, uiden vitkaan
ja loivin kaartein; huomaa tuost’ en mitään,
vain että alhaalta mua vastaan tuulee.
Jo oikealta kuulin vetten kuohun
allamme ukkosena jymisevän;
kumarsin päätä sinne katsoaksein.
Pelästyin kuilua nyt kaksin verroin,
tulia näin ja valitusta kuulin,
vavisten ojentausin taas ma taapäin.
Näin sitten—mit’ en ollut ennen nähnyt—
kuink’ alas kaartein kuljettiin ja eri
tahoilta kuinka näkyi suuret kauhut.
Kuin haukka kauan ollut lentimillään,
mi nää ei lintua, ei houkutinta,
saa metsästäjän sanomaan: Sa painut,
ja vaipuu sinne, mistä nousi nopsaan,
sataisin kaartein, istuu isännästään
etäälle uupuneena, tympeänä;
Niin Geryon myös meidät maahan laski
juurelle jyrkän ryhmyriutan, sitten
kun näki meistä päässehensä, kiiti
pois niinkuin nuoli, jonka jousi viskaa.