Kolmastoista laulu

1Viel’ ehtinyt ei virran poikki Nessus,
kun tultiin viidakkoon, miss’ ollut tiestä
ei merkkiäkään. Lehvät siell’ ei vihreet,

4vaan tummanharmaat, sileät ei oksat
ojentuneet, vaan ryhmyiset ja rumat,
ei heelmät maukkaat, mutta myrkkypiikit.

7Tiheiköt tuimat niin ei petojenkaan,
jotk’ karttelevat maita viljeltyjä
välillä Cècinan ja Corneton. Siellä

10pesivät Harpyiat, nuo häijyt, jotka
tulevan turman entein karkoittivat
Strofadein luota kerran troijalaiset.

13Leveät siivet, laajat sulkavatsat,
varpaissa kynnet, pää ja kaula naisen,
näin puissa oudoissa ne istuu, parkuu.

16Oppaani lausui: »Ennen kuin käyt eespäin,
sa tiedä, että piirin seitsemännen
pyörässä toisess’ olet, siinä pysyt,

19hirmuisen kunnes hiekka-aavan huomaat.
Siks katso tarkkaan! Asioita olet
näkevä, joit’ et uskois, jos ma kerron.»

22Ma kaikkialta valitusta kuulin,
mut nähnyt ketään kun en vaikertajaa,
pysähdyin hämmästyen. Luulen, että

25hän luuli minun luulevan nuo äänet
ääniksi vainajien, joita muka
takana puitten piili meidän vuoksi.

28Siks Mestari: »Jos taitat lehvän jonkun
kasveista näistä, tyhjiin raukeneva
on aatos aivoissasi piileväinen.»

31Ojensin käden silloin, oksan otin
isosta piikkipensahasta; runko
rupes huutamaan: »Mua miksi viillät?»

34Ja oksa peittyin vereen ruskeahan,
taas huusi: »Miksi leikkelet sa mua?
Oletko kadottanut kaiken säälin?

37Inehmot oltiin, pensahiksi tultiin;
kätesi olla sopis laupiaampi,
vaikk’ oltais sieluja me käärmehien.»

40Kuin tuores halko, jonka sytytetty
pää toinen on ja toinen huokaa, tippuu,
sihisten ilmaa, siitä lähtevätä,

43niin kasvi katkonainen vuosi verta
ja sanoja yht’aikaa. Oksan heitin
ma siks ja seisoin niinkuin mies, mi pelkää.

46»Oi, sielu loukattu», noin Viisas virkkoi,
»jos ennen, vain mun säkeistäni, voinut
hän ois sen uskoa, min nyt hän näki,

49ei kättään ois hän sinuun satuttanut:
asia uskomaton sai mun hänet
tekohon johtamaan, jot’ itse suren.

52Mut hälle virka, kuka olit, mainees
ett’ uudistais hän, pahas lieventäen
maan päällä, jonne takaisin hän palaa.»

55Ja runko: »Niin mua sulopuhees hurmaa,
ett’en voi vaieta; te älkää panko
pahaksi myös, jos pakinoimaan kiinnyn.

58Avainta kahta Fredrik II:sen tahdon
ma kerran pidin, käänsin keveästi,
sen sulkein, avaten, niin että kaikki

61muut miltei poistin hänen neuvostostaan.
Virassa kunniakkaass’ altis olin,
ett’ unen kadotin ja hengen melkein.

64Tuo portto, jok’ ei keisar-palatsista
irstaita koskaan käännä silmiänsä,
hovien turmio ja kansain kuolo,

67mua vastaan sytti kaikkein muiden mielet
ja syttyneet Augustuksen taas sytti,
niin että kunniani murheeks kääntyi.

70Mun sieluni, nyt ylenkatseen vanki,
mi luuli kuolon siitä päästäjäksi,
mua, oikeata, vastaan väärin teki.

73Tään puuni kummain juurten kautta vannon,
ett’ ollut uskoton en herralleni
ma arvon-ansiokkahalle koskaan.

76Ja maailmaan jos joku teistä palaa,
mun muistoni, mi vielä maassa makaa
kateuden lyömänä, hän kohottakoon.»

79Oppaani hetken vartoi, lausui sitten:
»Hän koska vaikenee, sa aikaas käytä
ja kysy, mitä kuulla mielit lisää.»

82Ma hälle: »Sinä hältä kysy sitä,
min luulet vielä olevan mun mieleen,
en itse voi: niin sääli valtaa minut.»

85»Sidottu sielu», alkoi Mestarini,
»jos mies tuo täyttää pyyntös alttihisti,
sanonet vielä, kuinka solmitahan

88inehmon henki noihin pahkapuihin.
Jos voit, myös virka, koskaan vapautuuko
ikeestä näiden jäsentensä kukaan.»

91Puhalsi runko silloin tuulen tuiman,
mi ihmis-ääneks sitten muuttui, puhui:
»Vastaava olen lyhyesti teille.

94Kun sielu itsens’ irti ruumihista
vihassa riistää, siitä eroo, Minos
lähettää hänet kuiluun seitsemänteen.

97Hän putoo metsään, miss’ ei paikkaa varmaa,
vaan minne sattumalta sinkoo, siinä
hän itää siemenenä, kasvaa, versoo

100vesaksi, piikkipensahaks. Harpyiat,
jotk’ elää lehvistämme, tuskaa tuottaa,
mut iskee ikkunat myös tuskallemme.

103Kuin muutkin, samme ruumihimme noutaa,
mut emme enää siihen pukeutua:
omata oikein ei, min itse hylkää.

106Ne tänne tuotava on meidän; metsään
ruumiimme ripustetaan synkkään, kukin
varjonsa oman oksaan vihaisehen.»

109Viel’ ääntä rungon kuuntelimme, luullen
se että enempikin ilmoittaisi,
kun äkkihäly hämmästytti meidät.

112Kuin se, mi villisian kohti saavan
ja ajoseuran paikaltansa näkee,
petojen ynnä puiden ryskeen kuullen,

115kaks miestä vasemmalta, alastonta
ja raadeltua, ryntäävän me näimme
niin vinhasti, ett’ eessä metsä halkes.

118Huus etummainen: »Apuun, apuun, kuolo!»
Ja toinen, joka hitaammalta näytti,
huus: »Lano, noin ei nopsat jalkas olleet

121kalskeessa kalpain Toppon luona.» Sitten
hän, ehkä hengästynyt ollen, piili
pensaasen, itse puuksi tekeytyen.

124Mut heidän takanansa piskit mustat
ja ahnaat metsän täytti juoksullansa
kuin ajokoirat, kahleistansa päässeet.

127Ne hampain iski kätkeyneesen kiinni,
palalta pala hänet rikki purren,
jäsenet kurjat sitten kanssaan kantain.

130Käteeni tarttui silloin Oppahani
ja johti mun luo pensahan, mi turhaan
veristen haavojensa kautta itki.

133Puu puhui: »Jakob, Sant’ Andrean miesi,
mit’ auttoi, oi, ett’ turvasit sa minuun?
Mi mulla syy on elämääsi huonoon?»

136Puun yli kumartuen Mestarini:
»Ken olet sa, mi moisten haavain kautta
valitat verin ynnä äänin haikein?»

139Hän meille: »Sielut, oi, te näkemähän
satuitte tihutyön tään mulle tehdyn,
mi riistänyt näin kaikk’ on lehvät multa!

142Juurelle pensaan poloisen ne kootkaa!
Laps olin kaupungin, mi Kastajahan
ens suoja-isäntänsä, Marsin, vaihtoi:

145tää siksi sodalla sit’ aina kiusaa.
Ja jos ei siinä, miss’ on Arnon silta,
seisoisi enää Marsin patsas, turhan

148työn tehneet ois ne kansalaiset, jotka
sen jälleen raunioista rakensivat,
kun Attila sen muurit maahan mursi.

151Mut minä talostain tein hirsipuuni.»