Kahdestoista laulu
1Tulimme paikkaan alasmenon. Karu
se oli, moinen, että silmä säikkyi,
myös vuoksi sen, mi siellä asui. Kuin on
4maanvieremä, mi Trenton tälläpuolen
Etsch-virran siittänyt on, vuoksi aallon,
mi alta jäyti, tai maanjäristyksen,
7niin että huipulta, sen lähtöpäästä,
on louhta mointa, että tuskin alas
tiet tasangolle löytää voi, ei ylös:
10näin oli jyrkänteen sen polku myöskin,
ja kuilun haljennehen äyrähällä
lepäsi pitkällänsä Kretan hirmu,
13mi vatsast’ oli valelehmän tullut.
Ja kun hän meidät huomas, itse puri
hän itseään kuin vihan kahlitsema.
16Oppaani viisas hälle huusi: »Ehkä
Ateenan ruhtinaaksi luulet tätä,
mieheksi, joka päällä maan sun surmas?
19Pois tieltä, peto! Astu tää ei alas
sun siskos neuvomana, mutta tulee
vain katsomahan teidän vaivojanne.»
22Kuin härkä raivoaa, mi juuri saanut
on iskun kuolettavan, eikä osaa
kävellä, mutta sinne tänne hyppii,
25niin mylvivän näin Minotauron. Mutta
Oppaani huolellinen huus: »Käy alas,
nyt tie on auki, koska noin se raivoo.»
28Kivien suurten, vyöryneitten yli
kävimme, usein alla jalkojeni
ne liikkui, työntäminä taakan oudon.
31Ma kuljin miettien. Hän virkkoi: »Mietit
sa ehkä tätä vieremää, min vahti
on pedon viha, jonka lannistin ma.
34Siis tiedä, tänne ala-helvettihin
kun kerrall’ eellimmäisellä ma astuin,
tuo kallio ei vielä syössyt ollut.
37Mut en ma erehdy, jos lausun: ennen
kuin tuli Hän, mi saaliin suuren otti38. Vrt. Helv. IV: 53, jne.O.E.W.
pimeyden herran piirist’ ylemmästä,
40järisi kauttaaltaan tää synkkä syvyys,
ett’ aattelin, nyt kaikkeus saanee tuta
sen sopusoinnun, jonka luullaan usein
43maailman muuttaneen jo kaaokseksi.
Samalla hetkellä tää vanha vuori
myös sieltä täältä säpäleiksi särkyi.
46Mut kuiluun katsehes nyt luo: on liki
se verivirta, missä kaikki kiehuu47. Verivirta
= Flegeton, vrt. Helv. XIV: 100/8. O.E.W.
toiselle väkivaltaa tehneet.» Katsoin.
49Oi, sokko ahneus! Oi, hurja viha,
elossa lyhyessä mi niin meit’ ajaa
ja päättyy verilöylyyn ijäisehen!
52Näin kaarenmuotoisen ma kaivoshaudan
tasangon kaiken poikki piirtyväksi,
kuin mulle kertonut ol’ Oppahani.
55Välillä sen ja kallion kentaurit
jouskädet rivityksin juoksi, niinkuin
maan päällä ennen metsään mennessänsä.
61Yks huusi kaukaa: »Mihin rangaistukseen
te käytte, vuorta alas astuvaiset?
Seis! Vastatkaa! Jos ette, ammun nuolen.»
64Mun Mestarini: »Keironille siinä
vieressäs vastaamme. Sun tahtos aina
on ollut kiivas sekä turmiokas.»
67Mua koski hän ja jatkoi: »Tuoss’ on Nessus,
mi kuoli kauniin Deianeiran vuoksi
näin itsellensä verikoston tehden.
70On keskimmäinen, tuo, mi maahan katsoo,
Akilleun kasvattaja, suuri Keiron;
ja kolmas Folus, vihastansa kuulu.
76Petoja nopsia me lähestyimme.
Vasaman otti Keiron ja sen kärjin
hän käänsi taapäin parrankarvat suultaan.
79Kitansa noin kun auki sai, hän virkkoi
nyt kumppaneilleen: »Tokko näätte, että
tuon taemmaisen alla kivet kiikkuu.
82Ei tapa kuolleiden noin käydä.» Vastas
Oppaani hyvä, yltäin ryntähisin
kentaurin, kussa luontoa kaks yhtyy:
85»Elävä on hän, totta yksin hälle
mun kuilut tummat nää on näytettävä,
tuo hänet tänne Sallimus, ei huvi.
88Tään uuden tehtävän ken mulle uskoi,
hän saapui hallelujaa laulamasta;
tää mies ei rosvo ole, enkä minä.
91Mut kautta kunnon korkean, mi sallii
mun käydä polkua tään raisun rannan,
suo meille joukostasi yksi, joka
94voi meille näyttää kaahlamon ja ottaa
tään miehen selkäänsä: näät kun ei henki
hän ole, voi hän ei kautt’ ilman käydä.»
97Ryntäänsä oikean nyt käänsi Keiron
ja Nessukselle virkkoi: »Saata heitä!
Jos tiellä kohtaat parven toisen, torju!»
100Kävimme saattajamme varman kanssa
nyt äärtä tulipuna-kuuman kiehun,
min keskeltä nous huudot keitettyjen.
103Näin kansaa, joka kulmiin saakka kastuu.
Kentauri suuri sanoi: »Valtiaita
he ovat, tahraamia veren, ryöstön.
106He siellä huokaa vääryyttensä vuoksi:
niin Aleksander kuin Dionysius julma,
Sisilialle joka tuskaa tuotti.
109Ja otsa tuo, min tumma tukka peittää,
on Azzolinon; tuo taas liinatukka
Obizzo Estin on, mi murhattihin
112poikansa käden kautta luonnottoman.»
Ma käännyin Mestariin. Hän virkkoi: »Tämä
nyt olkoon ensimmäisesi, ma toinen.»
115Jäi tuonnempana seisomaan kentauri
taas lauman erään luo, mi saakka leukaan
kohosi hurme-huppelosta. Meille
118hän varjon yksinäisen näytti, virkkoi:
»Tuo Herran huoneess’ sydämen sen pisti,
mi viel’ on kunniassa Thames’in luona.
121Näin sitten kansaa, jotka kuohun yli
kohosi paineen taikka vartaloineen,
ma niistä tunsin monta tuttavata.
124Aleni vähitellen hurmevirta,
siks kunnes kastui jalat vain, ja siitä
ol’ ylimeno meillä virran poikki.»
127Kentauri virkkoi: »Niinkuin toisahalla
ain kuivuvan näät tulikuuman kuohun,
niin toisahalla alemmaksi aina
130sen pohja painuu, sikskuin sinne tullaan,
miss’ ijäisesti hirmuvalta huokaa
Oikeuden jumalaisen mukaan. Siellä
133nyt Attilakin rangaistustaan kärsii,
kuningas hunnein, maiden vitsa kerran,
ja Pyrrhus, Sextus; siellä kyyneleitä
136tuon tulituskan ijäisesti itkee
Rinier Cornèton mies ja Rinier Pazzo,
maanteillä jotka sotaa moista kävi.»
139Hän kääntyi, yli kaahlamon taas kulki.