Neljäsneljättä laulu

»Vexilla Regis prodeunt Inferni[220]
päin meitä» virkkoi Mestari, »siks eespäin
sa katso, etkö häntä nää jo ehkä.»

Kuin sumun paksun painuessa taikka
yön hämärtäissä yli maamme piirin
on kaukaa katsottuna tuulimylly,

rakennus kangastui nyt moinen mulle,
samalla tuulen vuoks taa Oppahani
vetäysin; ollut siin’ ei suojaa muuta.

Vavisten laulan sitä: siellä olin,
jää kokonaan jo kussa varjot kattaa,
ne että siitä kuultavat kuin oljet

lasista; toiset lepää, toiset seisoo
nuo päällään, nuo taas jaloillaan, nuo säärin
päin kasvoja, kuin kaari koukistunein.

Kävimme eespäin, sikskuin Mestarini
otolliseksi näki mulle näyttää
sen olennon, mi kerran kaunis oli.

Mun työnsi eteensä ja seisahutti
sanoen: »Tuon on Dis ja tuoss’ on paikka,
mi suita vaativa on miehen mieltä.»

Lukija, ällös kysy, kuinka silloin
vapisin, jähmetyin, näät sit’ en sanoin
ma kirjoita, kun sanat kaikk’ ei riittäisi

En kuollut, enkä jäänyt henkiin itse,
lukija, tuumi, jos on järki sulla,
kuink’ olin vailla tilaa kumpaistakin.

Kohosi päästä puolirintaan saakka
tuon tuskan valtakunnan Imperator;
ja ennen itse jätti lien kuin hänen

ees käsivartten kokoiset on jätit.
Nyt näät, kuink’ olla suuren täytyy ruumiin,
mi suhtainen on osan moisen kanssa.

Jos oli hän niin kaunis kuin nyt ruma,
ja sentään Luojaa vastaan nosti otsan,
hänestä varmaan kaikki kurjuus tulee.

Ah, kuinka minusta ol’ ihme suuri,
kun kasvot kolmet näin ma päässä hänen!
Punainen yks, se etupuolia puunsi

ja toiset kaksi siihen liittyi olan
kummankin[221] keskikohdall’, yhtyin yhteen
päälakeen. Se, jok’ oikealla oli

valkoisen kellervältä paistoi; väri
vasemman oli niinkuin niiden, jotka
tulevat Niilin virran vieremiltä.

Läks siipi alta kasvon kumpaisenkin
niin suuri kuin ol’ lintukin; en nähnyt
merellä moisia ma purjehia.

Ne eivät olleet sulkaiset, vaan niinkuin
lepakon siivet; niillä niin hän lietsoi,
hänestä että kolme tuulta tuli.

Tuost’ oli jäätynyt Kokytos kaikki.
Hän itki silmin kuusin, veet ja vaahto
verinen tippui kolmen leuan alta.

Hän joka suunsa hampain syntist’ yhtä
kuin loukuin louskutti, niin että tuskaa
hän tuottaa kolmelle yht’aikaa saattoi.

Mut etummaista pahemmin kuin hampain
hän kynsin raastoi, niin ett’ usein iho
poiss’ oli aivan päältä selkärangan.

»Se sielu, joll’ on tuossa suurin tuska»,
näin Oppaani, »on Judas Iskariotin;
pää hältä suuhun uppoo, sääret näkyy.

Ja noista, jotka nurinpäin noin riippuu,
suun mustan murtelema tuo on Brutus;
kas, kuin hän kärsii, vaan ei ääntä päästä.

On toinen Cassius, tuo vankka-raaja.
Mut yö taas ylenee, on aika lähdön,
jo nähneet, katsoneet me kaiken oomme.»

Kuin käski hän, ma kaulahansa tartuin;
hän otti vaarin ajan, paikan suhteet
ja koska siivet kyllin aukenivat,

hän kiipes kiinni kylkiin karvaisihin
ja mätäs mättäält’ alas astui sitten,
jääjärkälein ja karvankasvun väliin.

Kun kohdall’ oltiin lanteen laajan, juuri
paikassa, josta reisi kaartuu, Opas
nyt vaivoin, ahdistuksin päänsä käänsi

päin suuntaa, jossa oli hällä jalat,
ja tarttui karvoihin kuin mies, mi kiipee:
ma luulin noustavan taas helvettihin.

»Lujasti kiinni pidä», lausui Opas
nyt läähättäin laill’ uupuneen, »käy matka
pahasta tästä moista porraspuuta!»

Lovesta kallion hän astui ulos,
sen partahalle istumaan mun pani
ja itse viereen jalan johti varman.

Kohotin katseeni ja luulin, että
näkyisi Lucifer kuin ennen yllä,
mut sääret pystyssä nyt näinkin hänet.

Jos tuosta kovin kömmähdin, sen saattaa
tajuta tuhma kansa, jok’ ei tiedä,
min pisteen[222] kautta tieni käynyt oli.

Oppaani lausui: »Nouse jaloillesi!
On matka pitkä, polku huono, päivä
ens neljännestään kiertänyt jo puoli.

Ei linnan juhlasali ollut paikka,
miss’ olimme, vaan luola luonnonluoma,
hämärä, himmi, rosopohja.» Lausuin

ma ylös noustuani Mestarille:
»Tään ennen kuin ma jätän kuilun, poista
minulta harha sekä haasta hiukan!

Miss’ on nyt jää? Kuinka tuo nyt päälleen
noin keikahti? Ja kuinka on niin äkin
Aurinko illan aamuks saada voinut?»

Hän mulle: »Tuollapuolen keskipisteen
viel luulet olevas, ma jossa killuin
karvoista madon,[223] maata puhkaisevan.

Siell’ olit alas astuttaissa, mutta
kun käännyin, kuljit läpi pisteen, johon
taholta jokaiselta painot painuu.

Nyt päälläs on maanpiiri toinen, sille
vastainen, jota manner laaja kattaa
ja jonka kukkulalla surmattihin

Hän, joka syntyi, eli synnitönnä.
Sun jalkas lepää päällä piirin pienen,
min toinen puolisko on paikka Judaan.

Tääll’ aamu silloin on, kun siellä ilta;
ja hän, min karvat tikapuumme oli,
on paikoillaan ja seisoo niinkuin ennen.

Hän tältä puolen taivahasta putos,
ja maa,[224] mi ennen siinä kaartui, häntä
peläten peittyi mereen, nousten siitä

taas meidän pallonpuoliskolla, ehkä
paeten häntä myös tään onton paikan
maa muodosti sen päälle vuoren nostain.»

On paikka siellä alahalla, yhtä
etäällä kuin on Belzebubin hauta,
mi näy ei silmin, mutta tiedon josta

tuo puron ääni, sinne pulputtavan
raosta kallion, min syönyt siihen
se juoksullaan on hiljaa kaartuvalla.

Salaista tietä tuota Mestarini
ja minä läksimme taas nousemahan
maailmaan valoisaan, hän eellä, minä

jälessä, uupumatta, lepäämättä,
sikskunnes aukosta näin pyöreästä
ne kauniit kappaleet, joit’ Taivas kantaa;

tulimme tuosta, jälleen näimme tähdet.